Yhteystietoni

 

Sukututkimusaarteitani...

 

Hyömäki hyväkylä...

 

Alvettula aina kiva...

ETUSIVU

ESITTELY

TEOKSET

SUKUTUTKIMUS

Ikaalinen

Hauho

Luopioinen

Pälkäne

Lemin Nikuset

KYLÄTUTKIMUS

Alvettula

Hyömäki

YHDISTYS JA SEURATOIMINTA

OMIA TEKSTEJÄ

julkaistuja ja ennen julkaisemattomia

WANHOJA PARANNUSTAPOJA,

USKOMUKSIA JA UNIA

RUOKAPERINNETTÄ

SANONTOJA JA SUTKAUTUKSIA

KUVAGALLERIA

Alvettulan opinahjo ja Vessu

 

Kirjoitus on julkaistu aiemmin vuonna 2007 Hauho Joulussa

 

Tehdessäni siivousta täpösen täynnä olevassa kaapissani sattui käsiini kansakouluaikainen todistukseni. Se on suojattu punaraidallisella hyllypaperilla, joka on mennyt rikki, eikä se ihme olekaan, sillä se on kulkenut mukanani Alvettulasta lähtöni jälkeen 45 vuotta. 

 

Ensimmäinen kosketukseni Alvettulan kansakouluun oli vuonna 1953, kun pääsin Niemen Liisan kanssa harjoittelemaan koulunkäyntiä Mielikki Honkamäen luokkaan. Päivässä on täytynyt olla jotain erikoista, sillä muistan, että päivä oli lämmin ja aurinkoinen ja olin koulussa neljä tuntia. Päälläni oli Kuuselan Ellin sisaren kutoma vihreä villatakki ja siniharmaa lyhythihainen Tammen rouvan ompelema mekko, jossa oli värillisillä langoilla kirjailtu etumus.

 

Koulu kiinnosti, sillä olin ollut innostunut kouluunmenosta jo 5-vuotiaasta lähtien.

Muistan kuinka ollessani kummitädilläni Kangasalla kesää viettämässä, kävin ostamassa paikallisesta Voiman kaupasta mustekynänvarren ja teriä, sanoin ostavani ne valmiiksi koska menen kahden vuoden päästä kouluun. Silloin en ymmärtänyt miksi myyjää hymyilytti.

 

Koulun aloitin syksyllä 1954. Vierustoverini kahden istuttavassa pulpetissa oli Estemaan Eino ja opettajana koulun pitkäaikainen opettaja Mielikki Honkamäki, ent. Mehtola.

Opintomenestykseni ensimmäisellä ja toisella luokalla ei ollut hääppöistä, numerot vaihtelivat kuutosesta seiskaan, vain laulu oli 5+ .

 

Lukeminen oli vaikeaa. Erityisen hankalaa oli ymmärtää aapisesta esimerkiksi se, että sen sivulla oleva kuva tarkoitti minulle ihan muuta kuin se, mikä kuvan alla luki. Äitini hermostui ihan tyystin kun opettelin tavaamaan sanaa pupu. Tavasin PU-PU ja sanoin JÄNIS.

Poru siinä tuli ennen kun jänis muuttui pupuksi, mutta muuttuihan se muutaman tukkapöllyn jälkeen.

 

Ensimmäisenä vuonna koulun kevätjuhlassa Seurojentalolla, niin kuin taloa silloin kutsuttiin, sain kokea yhden elämäni suurista pettymyksistä. ”Isot” oppilaat esittivät näytelmän ja siinä minulle selvisi, että makaronit eivät kasvakaan pensaassa jossain kaukomailla niin kuin kahvi. 

 

Siirtyessäni kolmannelle luokalle opettaja Kaarle Vesterisen oppilaaksi, olin jo ehtinyt jotain oppiakin. Numerot olivat kahdeksikkoja kahta seiskaa lukuun ottamatta ja laulukin ylennyt pykälän ja oli 6+.

 

Olen syntynyt suurten ikäluokkien aikaan ja se näkyi. Luokissa oli ahdasta, koulussa oli oppilaita kaikkiaan satakunta ja yhtenäisluokat olivat enemmän sääntö kun poikkeus. Meidän luokassamme, joka oli koulun toisessa kerroksessa, oli oppilaita yli kolmekymmentä. Oppilaat olivat Matkantakaa, Lautsiasta ja Torvoilantien varresta sekä tietenkin Alvettulasta.  Siellä me istuttiin ripi rinnan kolmas, neljäs ja viides luokka. Kansankynttilä Kaarlo Vesterinen, jolla oppilaiden keskuudessa oli lempinimi ”Vessu” ,oli tullut Alvettulaan opettajaksi Vilho Karvisen jälkeen.

 

Opettaja Karvinen tunnettiin kylässä Karvisvillenä,  enkä koskaan kuullut, että joku olisi sanonut häntä opettajaksi. Jos Karvisville oli boheemi, niin sitä oli Vessukin, mutta eri tavalla. Ville oli ollut viimeisen päälle kalamies. Luokassa hän opetuksen ohessa saattoi syöttää tunnin aikana pitkää siimaa, kasiaset olivat rintataskussa ja katkaistut madonpätkät roikkuivat huulessa.

 

Muistan että päällään hänellä oli aina iso ruudullinen pusakka, jonka rintapielistä näki, että muutakin oli tullut tehtyä pusero päällä kuin vain opetustyötä. Koulun yläkerrassa Villellä oli veikkausten vastaanottopiste, jonne minäkin kiikutin keskiviikkoisin vaarini Ilmarin ja isäni Sakarin veikkauskuponkeja.

 

Opettaja Vesterinen oli erilainen. Hän oli nuori, harrasti maalausta, valokuvausta ja musiikkia. Perheen hän oli perustanut Hilkkansa kanssa hiljattain ja ensimmäinen lapsi Kristiina syntyi Alvettulassa.

 

Karvisville oli vanhapoika, samoin Helmi Liisa Heimo asui yksin, eikä ollut koskaan ollut naimisissa. Mitä molempien edellä mainittujen yksityisyyselämään oikeasti kuului, se pidettiin lapsien korvilta salassa. Mielikki Honkamäki, os. Mehtola,  oli solminut avioliiton ollessaan jo opettajana ja hän asui Uudessakylässä.

 

”Vessu” poikkesi siis perinteisestä opettajamallista, hän oli ”nuori kapinallinen.” ja muuttanut perheineen keskelle uteliasta kylää. Muutenkin ”Vessu” oli erilainen opettaja, tunnit kuluivat kuin lennossa. En muista yhtään ”tylsää” tuntia. Kun tunti alkoi, otettiin kirjat esille ja kysyttiin mitä oli läksynä.  Jos läksynä oli uskontokirjasta vaikkapa Josefista joku kertomus, niin eipä aikaakaan kun juttu kimposi sivupolulle ja alkoi rönsytä. Tuotapikaa saatettiin olla jo jatkosodan melskeessä tai avaruudessa.  Kun kello soi välitunnille, meille annettiin uusi läksy seuraavaksi tunniksi.

 

Varsinkin Vessun sotatarinat olivat kiinnostavia. Usein ihmeteltiin oikein porukalla niitä vaarallisia tilanteita, joihin hän kertoi joutuneensa. Jälkeenpäin ajatellen Vesterinen ei ikänsä puolesta rintamalla ollut, mutta toki hän sotaa oli nähnyt. Ehkä on tullut kiusaus vähän liioitella ja värittää tarinoita, sillä juttuja kuunnellessamme istuimme hiiren hiljaa silmät tapillaan ja henkeä haukkoen. Onneksi tarinoita on kerrottu sillä niistä jäi minulle kiinnostus historiaan ja varsinkin sotahistoriaan.

 

MM-hiihdot Lahdessa 1958 kuunneltiin suorina radiosta. Samalla Vessu kertoi meille Hakulisesta, Tiaisesta ja Hämäläisestä, tieten tai tahtomattaan hän herätti kiinnostuksen hiihtourheiluun niin kuin muihinkin lajeihin. Muistan myös Koivulahden lento-onnettomuuden vuonna 1961. Aamulla kun menimme luokkaan, oli taululle piirretty putoamispaikka ja kirjoitettu kaikki tiedot mitä uutisista oli siihen mennessä onnettomuudesta tiedotettu. Koko päivän seurasimme uutislähetyksistä mitä uutta asiasta kerrottiin.

 

Säästä pidimme tarkkaa kirjaa ottamalla talteen kosteuden, lämpötilan, ilmanpaineen ja tuulen suunnan. Saatoimme laatia pitämistämme tilastoista sääennustuksia, jotka pitivät myös lähes aina paikkansa. Olisipa silloin ollut tietotekniikka käytössä, sillä uskon vakaasti, että meillä olisi ollut luokassamme kone, jos ei kunnan varoilla hankittuna niin ”Vessun” ostamana varmasti.

 

Mieleeni muistuu myös pari opettajamme nuoruuden piikkiin menevää juttua.

Torstaisin oli samassa luokassa olevien luokkien yhteinen tunti. Silloin ei varsinaisesti opiskeltu vaan tehtiin jotain mukavaa yhdessä joko luokassa tai ulkona. Opettaja sai vapaasti määrätä tunnin sisällön. Meille oli luvattu mukava yllätys ja mukava se olikin. ”Vessu” toi luokkaan ilmakiväärin. Pilkkataulu laitettiin luokan eteen seinälle ja siihen sai ampua kukin vuorollaan. Eipä tullut toista kertaa mahdollisuutta harjoitella ampumista ja sekös harmitti. Olihan ihan toista ampua oikealla pyssyllä kun omilla puisilla tekeleillä.

 

Kylällä kuitenkin syntyi asiasta kova haloo ja tieto kertoi, että koulun johtokunta olisi pitänyt jo samana iltana pikakokouksen, jossa asiaa olisi käsitelty. Johtokunta joutui kokoontumaan saamamme ”opetuksen” puitteissa ehkä muulloinkin, sillä kaikki tieto, mitä meille jaettiin, ei välttämättä kuulunut opetussuunnitelmaan niin radikaalisti opetettuna kuin asiat meille näillä ”valistustunneilla” kerrottiin.

 

Harva tyttö tai poika tiesi kolmannella luokalla, että ei se ole haikara joka lapset tuo, vaan on olemassa ihan muu paikka mistä lapset maailmaan tulee. Minulla oli asian ymmärtämisessä suuria vaikeuksia, koska en löytänyt sitä aukkoa kyljestäni mistä lapsen piti tulla.

 

Lopuksi päädyin siihen tulokseen, että kylki aukeaa joskus myöhemmin, eikä se asia sen enempää huolettanut. No, kahden lapsen äitinä tiedän nyt asiasta vähän enemmän, mutta jälkeenpäin ajatellen näitäkään oppitunteja eivät paheksuneet muut kuin tiukan moraalikäsityksen omaavat vanhemmat. 

 

Luokkajaot sattuivat kohdaltani menemään niin, että olin koko yläkouluajan ”Vessulla,” aina kolmannesta luokasta seitsemänteen. Minusta koulunkäynti oli hauskaa, varsinkin kun  sai tehdä niitä  asioita joista piti. Silloin onnittelin itseäni kun ei tarvinnut mennä ”Heimolle”, häntä pidettiin erittäin vaativana opettajana ja myös pelottavana. En kuitenkaan ole varma siitä, onnittelenko itseäni siitä hyvästä ”tuurista” enää, sillä äidinkielentunti oli kohdallani kaikkien viiden vuoden ajan ns. hiljainen tunti.

Joko siitä, tai kovasta päästä johtuen en ole koskaan pystynyt opiskelemaan kieliä ja vasta aikuisena tiesin mikä on esim. verbi.

 

Hiljainen tunti meillä äidinkielessä tarkoitti sitä, että kirjoitimme luokassa äidinkielen kirjan kannesta kanteen suoraan vihkoon sana sanalta ja kirjassa olleita tehtäviä ei tarvinnut tehdä, minä en ainakaan niitä tehnyt, eikä vihkoja oman muistini mukaan koskaan myöskään tarkastettu.

 

Niin kuin moni tietää, Vesterinen maalasi tauluja ja myös sen, että hän harrasti musiikkia. Hänellä oli luokassa kitara, jolla hän säesti meitä laulutunneilla. Kyllä hän soitti muitakin instrumentteja, muistan ainakin haitarin ja tietysti hän soitti myös harmoonia.

 

Laulutunnilla opettelimme nuottien lukua ja musiikin teoriaa. Opettelimme italialaisia ja englanninkielisiä iskelmiä nuoteista ja moniäänistä kuorolaulua, samaan aikaan kun Heimon oppilaat alakerrassa lauloivat Parviaisen laulukirjan lauluja sekä virsiä ja kansanlauluja.

 

Tietysti ”Vessu” opetti meille myös maalausta ja usein olimme harjoittelemassa luonnossa maiseman maalausta. Opimme miten kuva tehdään tasapainoiseksi ja miten korkeudet saadaan oikeanlaiseksi ja mitkä värit taas sointuvat yhteen.

 

Ei minusta tullut laulajaa eikä taidemaalaria, mutta tiedän milloin maalaus on minun mielestäni hyvä ja sen, koska joku laulaa tai soittaa väärin.

Yksi ”piirustustunti” on jäänyt erityisesti mieleen. Silloin oli keittäjä-siivoojana Munnen Anna. Tunti oli päivän viimeinen ja työ tehtiin vesiväreillä. Tarkoituksena oli laittaa paperille erilaisia värejä ja sen jälkeen sekoittaa valitut värit niin, että muodostuisi kuvio.

 

Värin levityksen jälkeen paperi laitettiin lattialle nurinpäin ja sitten hieraistiin paperia jalalla vähintään 360 astetta ympäri ja vielä edestakaisin hangaten, tarkoitushan oli saada mahdollisimman kirjava lopputulos. Kuvio tuli niin lattiaan kuin paperillekin yhtä moneen paikkaan kuin luokassa oli istumapaikkoja.  Luulenpa että harjanvarresta olisi tullut kuvio myös ”Vessun” takapuoleen jos hän olisi ollut Annan poika. Sillä Anna tuli luokkaa siivoamaan juuri kun olimme viimeistelemässä taideteoksiamme. Kukaan meistä ei jäänyt katsomaan kumpi lattian loppujen lopuksi pesi, oliko se Anna vai joku muu. Otimme reppumme ja suoriuduimme mitä pikimmin pihalle ja kotiin.

Kuitenkin tämän sorttinen kokeileva taideopiskelu loppui siihen.

 

Niin loppui koulukin vuonna 1961 keväällä hyvillä arvosanoilla, laulu numerokin oli kivunnut kokonaiseen yhdeksään.

 

Jos minun pitäisi kiteyttää Alvettulan kansakoulusta saamani oppi, niin sanoisin, että sieltä jäi minulle rohkeus kokeilla asioita, oppimisen halu kaikkeen uuteen ja yksi tärkeimmistä, että ihmisinä olemme erilaisia, ei ole olemassa yhtä muottia johon pitää survoutua eikä myöskään yhtä tapaa elää.

Kiitos sinulle näistä eväistä, ”Vessu” .

 

Marjatta Tuomisto 2007©