Yhteystietoni

 

Sukututkimusaarteitani...

 

Hyömäki hyväkylä...

 

Alvettula aina kiva...

ETUSIVU

ESITTELY

TEOKSET

SUKUTUTKIMUS

Ikaalinen

Hauho

Luopioinen

Pälkäne

Lemin Nikuset

KYLÄTUTKIMUS

Alvettula

Hyömäki

YHDISTYS JA SEURATOIMINTA

OMIA TEKSTEJÄ

julkaistuja ja ennen julkaisemattomia

WANHOJA PARANNUSTAPOJA,

USKOMUKSIA JA UNIA

RUOKAPERINNETTÄ

SANONTOJA JA SUTKAUTUKSIA

KUVAGALLERIA

Kynäni jälkiä

Hämeen alueradio kysyi kuuntelijoiden mielipiteitä ja ajatuksia siitä mitä kuntaliitos keskustelu tuo kenenkin mieleen, ja minulle tuli mieleen alla oleva teksti.

 

Kuntaliitosaatoksia syyskuussa 2008

 

Sillon kun kuulin ens kerran kuntaliitoksesta, otin heti polkupyäräni ja poljin Aulankolle ja siellä  kiipesin  torniin.

Mä halusin kattoo että miltä mun uus kotokuntani tulis  näyttään, ja näyttihän se…isolta.

 

Semmonen pikkunen Hattulan kiila siällä  pilkotti, mutta muuten kaikki mikä näky oli mun uutta kuntaani.

 Levitin oikeen käteni ja pyärährin ympäri, hammeen helema vaan pamahti kaiteeseen kun kiapautin itteni vauhtiin.

 

Rupesin oikeen vunteeraamaan, että mitä uutta se liitos tua mun entiselle kotokunnalleni Hauholle, pahhaa pelkäsin mutta sen taitaa tiätää vasta muutaman vuoren päästä.

 Saa nährä saako hauholaiset pittää eres ommaa oravaansa.

 

Siinä istuskellessa ja rievää syöressä mulle tuli niistä kuntien vaakunoista miäleen loru.

Em mä tarkota että tää loru mikään enne olis, ei sinne päinkään, kunhan vaan tuli vähä tämmösiä ilkeitä asioita  miäleeni.

 

Kuules tätä,näin se meni:

 

Lammilla oli pernankukka

suihinsa söi sen orava rukka.

Janakkalan Ilves paikalle laukkas

orava paran suuhunsa naukkas

Tuulos soihdut paikalle kantoi

Kalvola roistolle kirveestä antoi

Rengon lumpeen järvellä näin

tuli ISO hauki ja nielas sen kun täin.

 

mt ©

 

Tämä kirjoitus syntyi kynästäni vuonna 2008, tekstiää osallistuin tekstillä Hauhon murre-ja perinneyhdistyksen järjestämään kirjoituskilpailuun ”Minun Hauho”

                                                                            

Mosaiikkikukka ja kädetön tyttö

         

Järkytyin kun katselin ja kääntelin kädessäni 60-luvulta olevaa pahvista kansiota, olin nähnyt sen viimeksi neljätoistavuotiaana kansalaiskoulun aikoihin lähtiessäni maailmalle. Kansion sivuille olin kerännyt ruokaohjeita  köksäkurssilta Tuittulasta.

Kannessa oli kuulakärkikylällä väsättyjä kirjoituksia ja piirrettyjä tytönkuvia.

 

Tytön kuvia olin piirtänyt useita, kaikki samanlaisia, päättömiä,  ilman toista jalkaa ja käsinä oli vain tikkumaiset ulokkeet, joista puuttui niin kämmenet kuin sormetkin.

Piirretyt kukat  olivat kuin mosaiikinpaloista koottuja sirpaleisia, ilman lehtiä ja varsia.

Sanan MIKSI? ja olin kirjoittanut kansiin useita kymmeniä kertoja.

 

Tämä kaikki pysäytti, olinko tosiaankin ollut noin rikki lapsuudessani.

 

Tunsinko, että en tarvitse silmiä siksi, etten näkisi sitä köyhyyttä missä elin ja välillä  tyhjää ruokapöytää kun rahaa ei ollut, eikä äitini saanut kaupoista enää velkaa.

Enkö halunnut nähdä pelkoa sisarusteni ja äitini kasvoilta kun isä tuli humalassa kotiin ja tyhjensi koko talon, tai uhkasi tappaa.

 

Enkö tarvinnut korvia siksi kun olin kuullut niillä vain pahoja  ja likaisia asioita.

Kaikki kaunis oli murentunut kuin piirtämäni mosaiikkikukka.

 

Pelkäsinkö käsiäni, ettei niillä vahingoitettaisi kylän vanhaa ”setää” joka tykkäsi pikkutytöistä.

 

Pelkäsinkö piirtää itselleni molemmat jalat ja ajattelinko että yhdellä jalalla en ehdi koskaan sillalle katsomaan mustaa vettä joka kutsui syliinsä.

 

Miksi?

Niin miksi minun Hauhoni oli silloin sellainen, etten koskaan olisi halunnut elää uudestaan yhtäkään lapsuuteni päivää. En vieläkään vaikka ajan olisi luullut kultaavan muistot.

 

                                                     

II

Elämää muualla

 

Elämä kuljetti minut kauas kotikylästä, menin naimisiin, sain lapsia ja rakensin uutta elämää.

Kotikylässä  tuli poikettua aina vain harvemmin.

Silloin tällöin mielessä kävi kotikonnut, mitä sinne kuuluu? Asuuko se, ja se, vielä siellä ?

Onkohan  ”Joose jo kuollut? Kuka mahtaa nyt asua Joosen talossa?

Näin se ajatus seikkaili aina vain useammin ja useammin entisen kotipuolen asioissa.

 

Joskus kuuli, että joku ikäisistäni oli muuttanut kotikylään takaisin. Silloin tulin ajatelleeksi että jospa mekin…ainakin sitten joskus myöhemmin, kun lapset kasvavat ja muuttavat pois kotoa.

Ajatus kotikonnuille päin muuttamisesta alkoi itää.

Voisinko tuntea paikan omakseni lapsuudenmuistoistani huolimatta.

Olisiko mahdollista palattuani saada piirrettyä oma kuvansa kokonaiseksi, niin että voisi kuulla ja nähdä asiat uudessa valossa, ymmärtää menneisyyttä ja katsoa kirkkain silmin tulevaisuuteen.

Matkaan tuli viivytyksiä, mutta ajatus iti ja usein tuli kysyttyä itseltään, että millainen olisi minun Hauhoni tänään ?

 

                                                             

III

Takaisin Hämeeseen

 

Elämässä alkoi uusi ajanjakso ja paluu Hämeeseen oli todellisuutta. En palannut Hauholle asti, mutta lähelle kuitenkin.

Mitä sitten tein palattuani?

Istuin kuppiloiden terassilla, puistoissa ja liikuin siellä missä näin paljon ihmisiä ja kuuntelin Hämeen murretta, minulla oli suunnaton hämäläisen puhetavan  ja sen äänenpainon jano. Kuulemani puhe soi korvissani kuin musiikki, mielessäni toistelin kuulemiani sanoja ja joskus vain itkin ja kuuntelin.

 

Kaiken tämän alkuhuuman jälkeen tuli aika aloittaan elämäni mosaiikkipalojen yhteen liittäminen ja sitä työtä teen vieläkin.

 

Tänään voin sanoa, että olen saanut molemmat jalkani takaisin ja niillä seison nyt tukevasti Hauhon maaperässä.

Vaarini äidinpuoleinen suku on elänyt ja kuollut Hauholla, vanhimmilla tiedossani olevilla suvun jäsenillä on ollut viimeinen lepopaikka kirkon lattian alla.

 

Omassa kotikylässäni on juureni syvällä, siellä aloitti esivanhempani nuorena pariskuntana yhteisen elämän.

Molemmat tekivät raskasta työtä kartanoissa ja isoissa taloissa. Yhdessä he muodostivat vahvan lenkin kiinnitettäväksi sukumme elämän pitkään ketjuun.

Tähän ketjuun minä kuulun ja olen siitä onnellinen

 

Samalla kun löysin ”juureni” opin myös näkemään ihmisen elämän tapahtumat eri tavalla kuin lapsena. Nyt menneeseen on helpompi mennä ja katsoa asioita ikään kuin toisten henkilön silmin ja samalla ymmärtää, että jokaisella aikakaudella ihmiset ovat olleet omien aikakausiensa tulkkeja ja eläneet elämänsä parhaan kykynsä mukaan.

 

Tämä on meidän Hauhomme ja Hauhoa on ollut hyvä elää, näin sanoisi myös esivanhempani.

 

mt 2008 ©


Tämä kertomus on Eeva-tytön tarina, jonka perustuu häneltä itseltään saamiini kirjeeseen. Eeva on kaukainen sukulaiseni ja siksi olen muuttanut kertomuksessa esiintyvien henkilöiden sekä paikkojen nimet. Eeva on syntynyt 1920-luvulla ja kertomus kuvastaa aikakautta jolloin elämä oli erilaista kun tänään, ja kuinka turvaton lapsi oli, jos hänestä ei huolehdittu. Eeva oli lopulta onnekas sillä hän pääsi kasvamaan ja aikuistumaan hyvään kotiin. Olen muokannut tekstin vapaasti saamistani kirjeistä syksyllä 2011 mt©

Sisällys:

Jussilassa. 1
Samaan aikaan…
.. 2
Elämä alkaa uudessa kodissa
. 4
Nyt…
.. 5

Eeva Matintytär

Jussilassa

Hilja Juhontytär istui ikkunan luona katsellen järvelle. Miten elämä tästä jatkuisi, miten selvitä tyttö vauvan kuolemasta. Olihan heillä lapsia, neljä poikaa, kaikki kyllä rakkaita, mutta Hilja olisi halunnut vielä pienen tytön. Itselleen! niin hän ajatteli. Oliko hän ollut liian itsekäs, siitäkö Jumala rankaisi, ottamalla lapsen pois…Voi miten pieni syntynyt tyttö oli ollut, tumma, aavistuksen kihara tukka, pienet yhteen puristetut nyrkit, kynnet olivat ohuet lähes läpikuultavat. Hilja puristi vauvaa sylissään, kyyneleet valuivat poskille, kiitoksen huokaus lähti Jumalalle hänen katsoessaan ylöspäin. Hilja tunsi suunnatonta onnea.Nuorin veli Antti oli hänelle antanut sisarelleen nimen Hellä, hyvin se kuvasikin pientä orastavaa ihmis- tainta, mutta kaikki ei ollut hyvin, Hilja huomasi sen pian.Lapsi ei jaksanut imeä rintaa sillä tarmokkuudella kuin pojat olivat imeneet. Itku oli hentoa, eikä lapsen paino lähtenyt nousuun.Hellä oli vain kuuden viikon ikäinen, kun hän nukkui pois. Talon valtasi suunnaton suru. Hiljan oli lohduton, rukouksissaan hän kysyi miksi, miksi juuri näin kävi minulle, meille? Kukaan ei voi lohduttaa äitiä joka on menettänyt lapsensa, siihen ei ole sanoja olemassa, vain lapsen menetyksen kokenut voi tuntea samaa tuskaa.Kun Hilja iltaisin sulki silmänsä, hän näki pienen arkun, jossa vauva nukkui valkoisissaan, se näky oli syöpynyt ikuisesti hänen mielensä sopukoihin.Unissaan hän näki Hellän nukkumassa kehdossaan, suu pienessä mutrussa. Unessaan Hilja ojensi kätensä nostaakseen lapsen syliinsä, kumartuessaan kehdon ylle nostamaan pientä nuppua, lapsi olikin kadonnutSamanlaiset unet seurasivat Hiljaa, yö yön jälkeen.Otto Heikinpoika, Hiljan mies, ei voinut auttaa vaimoaan. Mitä hän saattoi sanoa, ei muuta kun hiljaa kuiskata että lapsen menetys oli Jumalan tahto.Otto ehdotti, että heille voitaisiin adoptoida lapsi, pieni tyttö niin kuin kun Helläkin oli ollut.Vähitellen ajatus kypsyi Hiljan mielessä. Voisi sitä tosiaankin ajatella. Olihan lapsia lastenkodeissa ja annettiin niitä muutenkin hoitoon maksua vastaan.Hilja ja Otto matkustivat kirkolle, he kävivät lastenkodissa katsomassa vauvoja. Sinne oli juuri tuotu pieni tyttö, vauva muistutti Hellää heidän kuollutta vauvaansa. Pienet nyrkit huitoivat terhakkaasti ilmaa. Hiljaa katsoessaan pienillä nappisilmillään vauva hymyili. Tämän, juuri tämän lapsen he halusivat itselleen Hiljan sydän täyttyi onnesta ja odotuksesta, hänelle tulisi sittenkin pienen tytön äiti.Lapsen luovutuspaperit laitettiin valmiiksi, enää puuttui vain äidin allekirjoitus. Äitiä he eivät olleet tavanneet, eivätkä tapaisikaan, olisi varmaan parempi niin.Muutama päivää aikaisemmin, kun Hiljan ja Oton piti hakea tyttö kotiin, tuli lastenkodista tieto, että lapsen äiti oli tullut ja hakenut lapsen pois, hän olikin päättänyt pitää lapsen itsellään.

Hilja masentui, hän kyseli itseltään, miksi juuri minulle käy aina näin, miksi? Sydämessään hän tiesi vastauksen.Ääneen ikään kuin itselleen vakuuttaen hän ajatteli että hänen syliinsä ei ole suotu omaa tyttö lasta ja siihen pitää tyytyä.Hilja päätti että hän enää ota minkäänlaista lasta, ei tyttöä eikä poikaa vaikka sen joku tuosta ovesta pirttiin toisi

Samaan aikaan

Maria Annantytär oli isossa talossa karjapiikana. Hänellä oli jo entuudestaan äpärä - poika Mauri, nyt kaksivuotias ja toinen isätön lapsi ilmoitti tulostaan. Talon isäntä ja emäntä antoivat asian olla, Maria kyllä tiesi, että jotain ratkaisuja pitää tehdä, mutta vasta sitten kun lapsi olisi syntynyt.Maria vihasi syntyvää lasta, niin kuin hän vihasi kaksivuotiasta Mauriakin.Onneksi Mauri oli juuri nyt naapurikylässä Ristolassa hoidettavanaSenkin Maria tiesi että kohta poika tuotaisiin pois koska hoitomaksuja ei ole maksettu. Hän oli päättänyt niin, ettei ainakaan etukäteen anna ropoakaan saattaahan se poika vaikka kuolla ja siten etukäteen maksetut rahat menisivät hukkaan.Maria ei ollut pannut tikkua ristiin vauvan tuloa ajatellen, sillä salaa hän toivoi vauvan kuolevan synnytyksessä.Talon emäntä oli antanut pieniä vaatteita ja kapaloita. Hän oli tuonut ne itse, koska Maria ei ollut niitä talosta hakenut. Ne olivat laskostettuna pahvilaatikossa, jota voi käyttää hätätilassa vaikka vastasyntyneen sänkynä. Lapsi syntyi ajallaan, päivällä Maria oli ollut vielä marjassa, poimimassa puolukoita lähimetsässä ja siellä synnytyspoltot alkoivat.Synnytys sujui vaivatta ja tyttölapsi oli terve, pienikokoinen mutta terhakka. Kuin uhmaten koko maailmaa ja äitiään hän parkaisi ensimmäisen parkaisunsa kirkkaalla äänellä.Lapsi sai nimekseen Eeva. Talossa tarvittiin piikaa ja Eevan onneksi talon isännän veli Janne otti Eevan hoitoonsa. Janne oli sairas mies, keuhkotauti ja vuoden 1918 saama vamma esti hänen työskentelynsä talosta.Ensimmäiset kuukaudet Eevalla olikin elämä hyvin, vaikka äidin syliä eikä rakkautta ollut, Janne oli aina paikalla tuutimassa ja lohduttamassa.Maria kävi imettämässä päivisin lastaan, ei kehdannut olla menemättä kun emäntä muistutti asiasta monta kertaa päivässä.Kylällä supistiin salaa ja esitettiin arvailuja Eevan isästä. Kukaan ei uskaltanut sanoa nimeä ääneen, mutta varmana merkkinä isyydestä pidettiin sitä, että mies hoiti lasta.Toisaalta taas kauhisteltiin sitä, kuinka keuhkotautinen voi hoitaa tervettä lasta, tartuttaa vielä onnettoman, vaikka toisaalta mitä silläkään olisi ollut väliä, mieron tielle lapsi kuitenkin joutuisi jos Jannen kuoltua.Janne olikin kuin isä lapselle, hän hoiti Eevaa hyvin vaikka liikkuminen olikin huonoa. Oli myös päiviä jolloin taudin takia väsytti niin ettei jaksanut mitään muuta kuin maata.Oman osansa Jannen voimista verotti myös pieni lapsi, se valvotti joskus öisin, mutta onneksi talon emäntä kävi joskus kurkistamassa ja auttelemassa.Eevan alkupuolen elämän onnea, jos sitä onneksi voi sanoa, kesti vain puoli vuotta, keuhkotauti vei Jannen Eevan ollessa puolivuotias.Samoihin aikoihin Marialle tuli lähtö talosta, ei sitä sanottu suoraan, mutta annettiin kyllä ymmärtää että olisi paras etsiä piikapaikka muualta. Uusi piikapaikka löytyi toiselta paikkakunnalta.Ei kestänyt kauaa kun Maria muutti saman katon alle Ville Kustaanpojan kanssa, arkisesti miestä sanottiin Vikiksi mutta naimisissa he eivät olleet. Täällä susiparia ei katsottu hyvällä, isäntä tiesi lapsista ja hän vaati, että VIllen on otettava lapset nimelleen tai muuten he saisivat lähteä talosta, ja näin sitten tapahtuikin, kylällä Villeä pidettiin molempien lasten isänä eikä sitä arvailua kukaan oikaissut.Marialla ei ollut suuremmin halua hoitaa itse lapsiaan ja lapset olivat kiertolaisina kylillä. Aina kun hoitomaksut jäivät maksamatta, lapset tuotiin Marialle takaisin.Ville oli ryyppymiehiä ja miltei aina juovuksissa ollessaan hän uhkasi tappaa koko porukan.Hän istui pöydänpäässä pontikkamukinsa kanssa. Pontikka laimennettiin kahvin sumppiin ja makeutettiin sokeripalalla, muuhun sokeria ei sitten riittänytkään.Mitä pidempään hän viinamukinsa kanssa istui, sitä vihaisemmaksi hän tuli ja välillä puri hammasta niin että narskui ja puristi pöydänreunaa rystyset valkoisina.Kerran kusireissultaan sisälle tullessaan Ville oli tuonut mukanaan kirveen ja hän laittoi sen nojaamaan pöydänjalkaa vasten. Mauri ja Eeva olivat silloin kotona. Lapsia hän katseli alta kulmiensa, mulkoillen heitä kumpaakin vuoronperään, välillä hän vilkaisi pöydän päässä istuvaa Mariaa.  Yhtä äkkiä Ville löi nyrkkinsä pöytään niin että muki kaatui ja aloitti raivoamisen.- Perkeleen huoranpenikat, pirä ne minusta kaukana, taikka tapan ne molemmat, että kaikenlaisia  kiusankappaleita minun tartteekin kattella. Jos otan ton kirveen tosta ja vetäsen molemmilta pään tällä kirveellä halki, niin niistäkin päästään, ja jos sinä tulet mun tielleni­­, niin tapan sinutkin… ämmä perkele!  Mauri pelästyi ja aikoi itkien ryömiä sängyn alle piiloon. Kalle sai jalasta kiinni ja veti pojan keskelle lattiaa. Maria nappasi pojan kädestä kiinni ja Eeva kainalossa he juoksivat pihalle. Ei Mariankaan mielestä lapsista ollut muuta kuin vaivaa, päivisin kun molempien piti olla töissä talossa, lapset jätettiin yksin kotiin ja ovet pantiin säppiin.Muuta ruokaa ei jätetty päiväksi, kun pari kypsää perunaa tai pala leipää pöydänreunalle.Maria ja Ville päättivät että ainakin toisen lapsista on lähdettävä, Mauria ei kukaan enää huoli mielellään ikänsä takia, helpompi on päästä Eevasta eroon. 

Eevan tulevassa kodissa Jussilassa   Eeva oli puolitoista vuotias kun Maria kuuli Hiljasta ja Otosta. Olisiko siellä paikka Eevalle, ainakin asiaa voisi talosta kysyä.Eevaa ei voinut ottaa mukaan, sillä hän oli hoitamattoman näköinen, laiha ja muutenkin sairaan oloinen ja toisekseen Eevalla ei ollut vaatteitakaan mitä olisi voinut panna päälle.Marian esitettyä asiansa pirtissä tuli hiljaista, Hilja halusi pysyä päätöksessään, että lasta ei taloon oteta. Tuskin lapsi pysyisi heillä hengissäkään kun Jumala ei aikaisemminkaan ole tyttölasta heille antanut.Jokin Hiljassa kuitenkin liikahti, kun Maria parahti hänen jaloissaan itkuun Vuolaasti Maria oli kertonut kuinka vaikeaa on pitää kahta isätöntä lasta. Hän vakuutti lapsen olevan terve ja hyvin kehittynyt. Maksutkin hän suorittaisi säännöllisesti, itse hän ei voisi lasta pitää, koska hänen itsensä piti olla töissä.Pitkän harkinnan jälkeen Hilja lupasi tavata lapsen.- Mutta, minä en lupaa mitään, tulkaa huomenna käymään, niin katsotaan sitten, sanoi Hilja empien  Seuraavana päivänä Maria toi mukanaan Eevan. Koko perhe oli kokoontunut pirttiin, kun ovi avautui.Samassa huoneeseen astui hiljaisuus. Ainoa ääni oli pikku- Eevan vaikerointi. Maria kannatteli lasta kädestä, mutta heti kun lapsen käsi irtosi äidin kädestä, hän vajosi polviensa varaan, sillä hänen pienet jalkansa eivät jaksaneet kannatella hänen painoaan. Lapsen ollessa lattialla polvien varassa näkyi että sääret olivat väärät ja ne harottivat aivan erikoisella tavalla ulospäin.- Hyvä luoja! parahti Hilja. Otto kääntyi selin, hän ei voinut edes katsoa lasta.Eevan silmät olivat vetiset, iho hilseen peittämänä, vatsa pullotti suurena ja pää oli ajeltu kaljuksi. Päälaki oli ruskean paksun hilseen peittämä ja rupinen.Hän ei itkenyt, mutta vaikeroi koko ajan. Tuntui siltä että lapsi ei edes jaksanut itkeä. Koko perhe oli järkyttyneitä, pitkään aikaan kukaan ei sanonut mitään. -Ei, tätä lasta ei voisi ottaa kasvatiksi, ei mitenkään, asiaa ei edes voi ajatella, sillä lapsihan näyttää olevan nälkäkuoleman partaalla, elääkö se viikkoakaan, sanoi Hilja.Maria alkoi taas itkeä, hänkin lyyhistyi lattialle Eevan viereen.Talon pojat, Veikko ja Antti puuttuivat asiaan. Heidän kävi Mariaa sääliksi, mutta eniten heihin vaikutti tämä pieni vaikertava lapsi. Pojat lupasivat auttaa äitiään lapsen hoidossa ja kasvatuksessa kaikin tavoin, olihan heistä Veikko jo silloin aikuinen ja nuorinkin Antti kaksitoistavuotiasHilja katseli ikkunasta ulos, eikä hän voinut estää poskille valuvia kyyneleitään. Hän muisti myös pienen Hellä vauvan. -Hyvä on, otetaan lapsi, mutta vain vähäksi aikaa, ja päätetään asia myöhemmin vasta lopullisesti.-Kiitos emäntä, lupaan että maksun saatte säännöllisesti ja tulen sitten ensiviikolla käymään, sanoi Maria ja lähti taakseen katsomatta.Eeva jäi istumaan ovensuuhun, samaan asentoon mihin hänet äiti oli jättänyt irrotettuaan lapsenkäden omastaan. Lupauksestaan huolimatta yhtäkään hoitomaksua ei Hiljalle tullut, eikä Maria käynyt kertaakaan lastaan katsomassa 

Elämä alkaa uudessa kodissa   Lapsen annettiin olla rauhassa ja omissa oloissaan, sillä näki että häntä pelotti uusi ympäristö ja vieraat ihmiset, koko ajan hän tuuditti itseään, vaikeroi välillä ja taas nyyhkytti hiljaa.Hilja itki kun hän katseli lasta. Kuinka joku voi olla niin julma omalle lapselleen, ettei hoida, vaan näännyttää nälkään ja hoivanpuutteeseen, hän ajatteli.Mitenkä lasta voi edes lähestyä, sillä hän oli säikky, näytti pelkäävän kaikkia, ei puhunut, ei osannut leikkiä, istui vain pienellä pallilla ja tuuti itseään ja nyyhkytti sydäntä särkevästi.Varsinkin kovat äänet saivat lapsen käpertymään nurkkaan ja tuutimaan itseään, silmät painuivat kiinni, samalla alkoi kuulua hiljaista nyyhkettä. Lapsi pelkäsi, voi vain kuvitella mitä hän on joutunut kokemaan…Eeva ei osannut syödä muuta kuin kokonaisia perunoita hapanleipää ja vettä, siinä kaikki. Vaikutti myös siltä, että hän ei ollut koskaan maistanut mitään makea, ei sokeria, ei pullaa, pikkuleivistä puhumattakaan.-Tulkaa nyt hyvät ihmiset katsomaan, voiko tällaista edes olla!  huusi Hilja toisille pirtissä olijoille kurkistaessaan pottaanPotan pohjalla oli vain sulamattomia kuorineen syötyjä raa`an perunan kappaleita.Kotiuduttuaan Eeva joskus kurottautui ottamaan pöydästä jotain, samalla hetkellä hän kuitenkin veti pienen kätensä pois, näytti siltä kuin häntä olisi lyöty käsille, samalla koko lapsen pieni ruumis alkoi vavista kun hän vaipui lattialle.

Usein Hilja ihmetteli myös sitä, kuinka pieni lapsi voi olla niin kauan paikoillaan ja aivan hiljaa, niin kuin Eeva oli, yleensä lapset ovat liikkeessä koko ajan. Joskus hän antoi lapsen istua pallillaan ihan rauhassa, saattoi kulua jopa tunti, sitten vasta Eeva ojensi kätensä ja näytti vesiämpäriä, Hilja antoi vettä ja lapsi joi, sitten hän jatkoi istumistaan, koko ajan istuessaan hän tuuti itseään eikä antanut koskea. Kului toinen tunti, lapsi ojensi kätensä ja näytti vartaassa olevaa leipää. Kun hän oli saanut leipä palan, sen hän kastoi veteen ja alkoi nakertaa.Vähitellen lapsi alkoi luottaa ympärillään oleviin ihmisiin, esiin tuli jo naurukin kun Antti häntä viihdytti. Iho parani ja tukka kasvoi, muutenkin tyttö vahvistui ja hän oppi syömään  muutakin ruokaa kuin vain perunaa, leipää ja vettä.Eevan ollessa kolmivuotias hän oli jo iloinen ja reipas, joskin pelokas lapsi. jouluna hän oli saanut ensimmäisen nukkensa, sen nimi oli Liisa.Liisa oli Eevan vieressä joka yö. Kaikkina muina päivinä nukella sai leikkiä, paitsi ei pyhänä, silloin koko väki meni kirkkoon, se oli muutenkin lepopäivä.Eevan kasvatusvanhemmat olivat hartaita uskovaisia. Uskontoa harrastettiin joka päivä, oli aamu-ruoka-, ja iltarukoukset, vierailuilla kävi vain uskovaisia ihmisiä ja seuroissa käytiin viikoittain. Jos seuroja ei ollut silloin luettiin uskonnollista kirjallisuutta tai raamattua.Synnistä varoitettiin ja puhuttiin paljon, lapsen mieleen jäi ajatus, että elämässä on melkein kaikki syntiä. Leikkikavereita naapuritaloista ei käynyt, eikä Eeva saanut liioin käydä missään. Kuri oli tiukka, mutta koskaan ei käytetty rankaisuna tukkapöllyä eikä risua. Eeva oppi jo pienenä, että tottelemattomuus on syntiä, ja siitä Jumala rankaisee kovalla kädellä. Perhe piti hänestä hyvää huolta samoin kun eläimistä ja muistakin ihmisistä, huolenpitoon ei kuitenkaan kuulunut minkäänlaisia hellyyden osoituksia, Eeva ei ollut koskaan halattu, eikä puhuteltu hellyttely sanoin, vaikka lehmiä ja hevosia taputeltiin ja kaulailtiin ja niille puhuttiin muutenkin hellästi.Olihan Eevalla salakavereita, niin kuin talon Misu kissa, joka oli aina yhtä aikaa kaivolla odottamassa lämmintä maitoa. Kerran taas Hilja oli lypsyllä ja Eeva istui kaivonkannella muki kädessään, kaivosta oli otettu juuri lehmille juotavaa ja kaivonkansi oli jostain syystä jäänyt auki. Kannella keikkuessaan yht` äkkiä Eeva tunsi, ettei pyllyn alla ollutkaan enää tukea. Ennen kuin Eeva ehti edes tajuta koko asiaa, hänestä tuntui kuin joku olisi kiskaissut hänet pois putoamasta ja nostanut polulle seisomaan.  Mieli oli tapauksen jälkeen häkeltynyt, eikä hän uskaltanut koskaan puhua Hiljalle eikä kenellekään muulle koko kaivo asiasta ja siitä että hän oli meinannut pudota ja ei varsinkaan sitä että hänet oli pelastanut joku näkymätön ja täysin käsittämätön voima.Eräänä jouluna Eeva sai pienen puuhevosen, se oli Veikon veistämä, hän piti Eevasta ja Eevakin oli kiintynyt häneen. Anttikin rakensi aina jotain ja hän oli kova veistämään, Eevasta tuntui aina siltä että hänellä oli oikea isoveli. Antista tulikin Eevalle paras ja läheisin ystävä, olivathan he nuorimpia talossa. Antista tuli suorastaan epäjumala ja esikuva Eevalle.Samana kesänä kun Eeva oli täyttänyt kolme, niin oikea veli Mauri tuli kylään ja viipyikin monta päivää. Ville hänet toi sillä Maria ei ollut tohtinut silloinkaan tulla.Maurin ensimmäisellä vierailulla hänelle kerrottiin, että Mauri oli hänen oikea veljensä ja tämä koti missä hän nyt on, on Eevan kasvatuskoti. Eihän Eeva sitä asiaa oikein ymmärtänyt, mutta jotain tärkeää se oli kun siitä niin totisena kerrottiin.Talossa piti tehdä aina töitä, laiskana ei saanut olla. Leikkiminenkin oli vain ajan haaskausta. Niinpä Eevakin oppi kutomaan itselleen tumput jo ennen kuin oppi lukemaan. Hilja, kasvatusäiti oli ankara opettaja ja vaativa ja jos tuli virheitä tai silmukka putosi kyllä tuli moitteita, monet kerrat Eeva sai kuulla olevansa tyhmä tai saamaton.Usein Otto katseli vierestä kun Eevaa toruttiin, mutta hän ei sanonut mitään, katsoi vain Eevaa lempeästi, silloin Hiljankaan sanat eivät tuntuneet niin pahalta.Alkoholia ei talossa nautittu, eikä kirosanoja kuultu, korkeintaan silloin kun Mauri-veli kävi kylässä.Antti oli Eevalle kuin opettaja, yhdessä he liikkuivat luonnossa, kävivät ongella ja joskus olivat kontallaan maassa tuijottaen muurahaisen polkuja, tai kiipesivät puuhun tarkkailemaan lintujen elämää.Antti kertoi elämästä maailman eri kolkista, sen erilaisista ihmisistä ja eläimistä. Eevasta tuntui että hän oli parempi kuin yksikään isä olisi hänelle koskaan voinut olla.Eevan ollessa 15-vuotias elämää varjosti sota, mutta muuten asiat olivat hyvin, kunnes hän huomasi taas kerran olevansa yksin.

Elämän tuki ja turva Antti oli lomalla ollessaan hukkunut läheiseen järveen yhtenä elokuisena päivänä, vuosi oli silloin 1943.Menetys oli Eevalle raskas, raskaampi kuin kuvitella saattoi.Aikaa Antin kuolemasta oli kulunut yli puoli vuosisataa, mutta ei ole kulunut päivääkään, ettei Antti olisi palautunut Eevan mieleen erilaisissa asia yhteyksissä. Rannoilla kävellessään Eeva näkee nauravan nuorukaisen seisovan kivellä onkivapa kädessään  tuulen sekoittamin hiuksin. Käden heilautuksella hymyssä suin Antti siirtää hiukset sivuun ja katsoo Eevaa silmiin. Nämä lapsuuden muistot ovat olleet kuin kauniita unia ja niitä on hyvä katsoa.

Nyt…    Eevan oma lapsenlapsi toi kädessään äskettäin pienen kuolleen linnun ja hetkessä aikakello pyörähti taaksepäin… Eeva näkee itsensä viemässä pientä lintua Antille, yhdessä lintu haudattiin metsän laitaan. Eeva muistaa sen kuinka Antti osasi selittää kuoleman niin kauniisti, hän sanoi aina että kuolemaa ei oikeastaan ole, me ihmiset muutamme vain olomuotoamme… Antti on pysynyt Eevan sydämessä ihan lähellä, kantamassa ja tukemassa elämän myrskyissä ja se on tuntunut turvalliselta ja hyvältä…