Yhteystietoni

 

Sukututkimusaarteitani...

 

Hyömäki hyväkylä...

 

Alvettula aina kiva...

ETUSIVU

ESITTELY

TEOKSET

SUKUTUTKIMUS

Ikaalinen

Hauho

Luopioinen

Pälkäne

Lemin Nikuset

KYLÄTUTKIMUS

Alvettula

Hyömäki

YHDISTYS JA SEURATOIMINTA

OMIA TEKSTEJÄ

julkaistuja ja ennen julkaisemattomia

WANHOJA PARANNUSTAPOJA,

USKOMUKSIA JA UNIA

RUOKAPERINNETTÄ

SANONTOJA JA SUTKAUTUKSIA

KUVAGALLERIA

Sukututkimuksia

Lemin Nikuset

 

Aluksi ja johdatukseksi tekstiin.

 

Haluan näin osaltani kantaa ”korteni kekoon” Nikusten sukuun liittyvien tietojen kokoamisessa. Niin kuin tiedämme, melkein kaikki ennen vuotta 1918 olleet kirkonkirjat tuhoutuivat kansalaissodan melskeessä.

Jotain sentään säilyi, muiden muassa muuttokirjoja ja vihittyjen luetteloita.

Lähdetiedot ovat vähissä, onneksi Arkistolaitos on julkaissut netissä digitoituja henkikirjoja ja niiden digitointi jatkuu edelleen. Netissä ja kirjastossa on myös ollut jonkun verran muiden tutkijoiden keräämiä tietoja käytettävissäni.

 

Sukututkimusseuran julkaisema ”Hiski” tietokanta tukeutuu kirkonkirjoihin, joten tiedot ovat yhtä vajavaiset kuin kirkon omien arkistojenkin. Myös selviä eroavaisuuksia olen tiedoissa todennut.

Sukututkimus ei saisi, eikä saa perustua yhteenkään arvaukseen tai luuloon, mutta tässä koosteessa olen joutunut ”arvelemaan” saadakseni kokoon edes jotain.

 

On hyvä myös huomioida että henkikirjat ovat olleet yhteneväisiä rippikirjojen kanssa vasta vuodesta 1860 alkaen. Henkikirjassa ilmenee myös henkilön syntymävuosi.

Ennen edellä mainittua vuotta henkilön ikä ilmoitettiin vuosina ja ikätiedossa virhe saattaa olla jopa viisikin vuotta

Toivonkin, että suhtaudutte päättelemällä tekemiini tietoihin kriittisesti, ja huomioisitte sen, että ennen kuin tietoja esitetään faktoina, ne on syytä tarkistaa.

 

Olen kotoisin Hämeestä ja siellä on eletty ihan erilaisessa kulttuurissa kun Etelä-Karjalassa.

Hämeessä oli isot rusthollit ja kartanot jotka saattoivat kukoistusaikoinaan omistaa lähes kaikki kylän maat.

Mäkitupalaiset taas asuivat talojen mailla ja maanvuokrasta he tekivät asuntoaan vastaan taloon töitä ns. ”päivinä” samoin tekivät talojen torpparit.

 

Lemillä talonpojat omistivat maansa ja metsänsä. Yksi talo käsitti suurperheen jossa väkeä asui samassa ruokakunnassa useita kymmeniä, kukin asui omassa tuvan osassaan. Suurperheestä kaikki osallistuivat talon työhön. Isännyys siirtyi yleensä isältä pojalle sillä nainen ei saanut omistaa Lemillä vielä 1800-luvun lopulla taloa eikä maata.   

Kaikki työ tehtiin kotona omin käsin alusta loppuun, jos tarvittiin kenkiä tai viikatetta, rekiä tai mitä muuta tarviketta tahansa se valmistettiin itse.

 

Seppä saattoi olla kylässä, mutta yleensä sepäntyöt tekivät joku talossa asuva, samoin kenkälestit kenkien valmistukseen oli lähes joka talossa. Kankaat ja köydet valmistettiin kotona

Nyt kädessänne olevat tiedot koskevat pääosin Alataloa ja ne ovat koottu vuosien 2007–2011 välisenä aikana. Uskon kuitenkin että tiedoissa on mukana jotain uutta jopa siinä määrin, että tulee halu tietää aina enemmän ja enemmän henkilöistä jotka ovat asuneet ja eläneet Uimilla Nikusten mailla. Vain tutkimalla ja keräämällä tietoja esi-isistä saamme puhallettua henkiin entiset, meitä ennen eläneet ihmiset.

 

Marjatta Tuomisto 2011 ©

 

 

Yleistä  historiaa vuodesta 1600-1800

 

Sodat koettelivat Lemiläistä talonpoikaa

 

Määräys oli että kansan tuli puolustaa maataan, silloin kun vihollisen hyökkäystä pelättiin tai sota oli julistettu.

Myöhemmin kun sodat olivat lähes tavanomaisia, järjestelmää muutettiin niin, että jos talo oli valmis antamaan miehen ja hevosen (ratsumies) kuninkaan palvelukseen, niin tälle tilalle myönnettiin verovapaus.

Jalkaväki pakko- otettiin niin, että miespuolinen väestö jaettiin kymmen-miehisiin ruotuihin ja kustakin ruodusta otettiin mies sotaväkeen.

Kasarmeja eurooppalaisesta tavasta poiketen ei Ruotsi-Suomen sotaväellä ollut, vaan sotamiehet viljelivät rauhan aikana maata ja sodan uhatessa siirtyivät kuninkaan palvelukseen.

(Syrjö, 1985)

 

Pohjan sota 1700–1721   

isäntinä isä Heikki Heikinpoika 1677-

ja poika Heikki Heikinpoika -1721

 

Vuosisadan (1600–1700) vaihteessa Venäjä, Puola ja Tanska odottelivat sopivaa aikaa aloittaa sota Ruotsin kanssa. Tilaisuus tuli kun Ruotsi sai uuden kuninkaan, nuoren Kaarle XII, jonka sotataitoihin ei uskottu.

Ruotsi hyökkäsi Tanskaan ja pakotti sen rauhaan, samoin Narvassa Ruotsi voitti venäläiset.

Tämä sota vaati paljon uhreja.

Lisää sotilaita koottiin maakunnista, heidät koottiin niin sanotusti ”kotiseudun suojeluun” vaikka todellisuudessa heidät kuljetettiin maasta pois kuninkaan käskystä.

 

Kuningas ja hänen neuvonantajansa aliarvioivat venäläisten sotamenestyksen, heitä pidettiin vähäpätöisenä eikä lainkaan vaarallisena.

Totuus paljastui kuninkaalle kun hän käänsi vihdoin sotavoimansa venäjää vastaan. Pultavan taistelussa 1709 Ruotsi-Suomen armeijaa kohtasi täydellinen tuho ja hävitys.

Ruotsalaiset hyökkäsivät venäläisten linnakkeeseen kokien voimakasta vastarintaa.

Kolmas osa jalkaväenosastosta eksyi matkalla.

Tästä harharetkestä vain harva selvisi hengissä ja hekin joutuivat antautumaan.

Ruotsin jalkaväestä oli enää jäljellä 5 000 sotilasta he marssivat murhaavan tulen läpi pistinrynnäkköön yli 20 000 venäläistä vastaan.

Kuningas joutui pakenemaan Turkkiin ja miehet joko kaatuivat tai joutuivat vangiksi.

Viipuri joutui antautumaan vuonna 1710 ja vuoteen 1714 mennessä Suomi oli vallattu, Pietari I oli voittanut sodan.

Verot olivat kasvaneet käydyn sodan aikana ylivoimaiseksi, talonpoikaa rasitti monet ylimääräiset verot joita heille oli määrätty. Ylimääräistä veroa oli kerätty mm. sotaväen kuljetuksiin ja lisä varusteisiin.

Tämän rasitteen lisäksi oli vielä katovuodet joten talon pito oli raskasta ja veronmaksua ei voinut suorittaa.

 

Vaikka Pohjan sota loppui, se ei helpottanut isäntien ja heidän perheidensä elämää sen jälkeenkään, sillä siitä alkoi aika, jota kutsutaan isovihaksi = venäjän miehitysaika.

 

Miehitys sana tuo mieleen aina jotain epämiellyttävää, mutta V- M- Syrjö pitää onnekkaana sitä, että lappeelaisten hallintomieheksi tuli Ivan Shuvalov joka pyrki toimimaan oikeudenmukaisesti ja niin ettei asukkaita kohtuuttomasti rasitettaisi.

Venäläinen viljavero oli kuitenkin raskas, vaikka se olikin pienempi kuin aikanaan Ruotsin kruunun kantama vero.

Verotaakka tuntui raskaammalta koska Lappee oli kaskialuetta ja se vaati enemmän työväkeä kuin peltoviljely ja verot koskettivat eniten sitä kansanosaa joka oli kutistunut henkilöluvultaan sodan vuoksi ihan erilaiseksi kun rauhanaikainen väestö.

Oli selvää että talot eivät pystyneet viljelemään samoja alueita kuin ennen sotaa.

Hallitus teki vuonna 1711 päätöksen, että ne  verorästit, jotka olivat muodostuneet ennen vuotta 1708 annettaisiin anteeksi.

Tämä anteeksianto tuntuu armeliaalta, mutta ei se sitä ollut, vaan pelkkää laskelmointia. Sillä jos talosta olisi tullut autio, toisin sanoen talo ei olisi pystynyt maksamaan veroaan kolmena perättäisenä vuotena, niin verot olisi kuitenkin menetetty ja talon uudelleen asutus olisi tuonut jälleen uudelle asukkaalle vapaita verovuosia.

 

Rauha solmittiin Uudessakaupungissa 1721, raja halkaisi Etelä-Karjalan ja se katkaisi Saimaan alueen samalla vuosisataiset kauppakulkuyhteydet Viipuriin joka oli ollut Karjalan alueen ehdoton keskus.

Ruotsi joutui luovuttamaan Viron, Inkerin - ja Liivinmaan ja Käkisalmen läänin ja Viipurin ympäristön.

Sodan tappioista syytettiin Kaarle XII politiikkaa ja hänen valtaansa kavennettiin antamalla valtion asioiden hoito Valtiopäiville.  Kansliapresidentiksi valittiin Arvid Bernhard Horn. Hänen kannatuksensa perustui siihen että hän halusi toimia niin että Ruotsi pysyisi puolueettomana ja erillään Euroopan valtataistelu kiistoista.

 

Pikkuviha 1741–1743 (hatut ja myssyt)

Nikusten talon silloiset isännät

Heikki Martinpoika 1740–1751 Alatalo

Martti Heikinpoika 1721-1742 Ylätalo

 

Kauden alkupuolella Ruotsi-Suomen asioita hoiti äsken mainittu suomalaissyntyinen Horn.

Horn halusi säilyttää saavutetun rauhan syntyneiden rajojen sisäpuolella. Hänen politiikkansa jakoi ruotsin valtiopäiväedustajat kahteen leiriin,

Tyytymättömyys kasvoi vastustajien leirissä sillä Hornia pidettiin saamattomana ja liian varovaisena. Opposition tavoite oli aloittaa uusi sota ja korjata Pohjan sodassa menetetty Ruotsin arvovalta sekä myös maan aluemenetykset.

Oppositio antoi Hornin kannattajille pilkkanimen myssyt ja oppositiota sanottiin hatuiksi, myssyt saivat politiikalleen tukea Britanniasta ja Venäjältä kun taas hatut Ranskasta.

Oppositio sai lopulta valtiopäivillä enemmistön vuonna 1738.

Kreivi Hornin joutui luopumaan asemastaan ja hänen tilalleen tuli uudeksi kansliapresidentiksi Carl Gyllenborg.

Rauhanpolitiikka vaihtui sodan politiikkaan ja sodan valmistelut aloitettiin.

Venäjän käydessä sotaa Turkkia vastaan, aika katsottiin otolliseksi sodan aloittamiseksi ja vuonna 1741 Ruotsi julisti venäjälle sodan.

Jälleen ruotsi teki virhearvioinnin. Venäjällä olikin 11000 miestä valmiina torjumaan vihollista, kun Ruotsi-Suomi vasta kokosi omiaan. Miehiä saatiin kokoon vain noin 3000 miestä.

Lopputulos oli selvä, Ruotsi-Suomi hävisi sodan ja Venäjä miehitti taas Suomen.

 

Venäjän vallan-aika 1743-1812.

Nikusten talon silloiset isännät

Matti Heikinpoika ainak. 1743 Alatalo?

Kaarle Martinpoika 1742-1769 Ylätalo

 

Miten Venäjän miehitys vaikutti Lemillä, V. Putkonen kirjassaan Harju ja virsi, kertoo että Lemiltä käytiin töissä Pietarin ja Inkerin ympäristössä sillä Pietarissa oli valtava työvoimapula, joten se tarjosi alueen asukkaille mahdollisuuden mennä työhön ansaitsemaan rahaa.

Työvoimaa tarvittiin sekä maataloudessa että rakennustöissä. Inkerinmaalle lähti jopa poikia paimeneksi.

Miehitysaikaa on maalattu hyvinkin mustin värein, mutta todellisuudessa se on ollut kaakonkulmalla ansiomahdollisuuksien myötä elpymisen aikaa.

Työmaalle kuljettiin passi takataskussa, sillä jos passi puuttui, niin siitä seurasi sakkoja.

 

Rauha solmittiin Turussa v 1743 ja raja kulki sen jälkeen Kymijokea ja Saimaata myöten niin että koko Lappeen kihlakunta tuli kuulumaan Venäjälle.

Pikkuvihan jäljiltä oli Lappeen kihlakunnassa kulkenut hävitys. Lemin Uiminniemeltä oli ryöstön kohteeksi joutunut kaikki 12 taloa, kaikile näille taloille annettiin kolmen vuoden verovapaus.

 

Kato, tauti ja nälkävuodet.

 

Suuret kuolonvuodet ajoittuivat vuosille 1693–95.   Silloin Nikusen isäntänä on ollut Heikki Heikinpoika (vanhempi)

wikibedian sivuilla mainitaan ko. ajan jaksoksi 1695–1697, kuitenkin puhutaan samasta vuosikymmenestä.

Vuonna 1695 kevät ja kesä olivat poikkeuksellisen kylmiä ja satoa ei saatu, ankara halla tuli jo elokuun puolenvälin paikkeilla ja se vei sadosta viimeisenkin toivon.

Koko maassa jäätiin lähes ilman siemenviljaa. Lunta tuli talven aikaan runsaasti ja siitä seurasi suuret kevät tulvat,  arvioitiin  että kolmannes maan väestöstä kuoli kyseisenä aikana tauteihin ja nälkään.

 

Nälkävuodet v. 1866–67 

Alatalon isäntä Elias Aataminpoika

 

Tätä nälänhätää pidetään viimeisenä suurena vitsauksena ja lähes samanlaisena kuin 1600-luvulla ollut nälänhätä. Tauti ja nälkä tappoivat koko väestöstä noin 8 % ja Pohjois- karjasta jopa 20 %.

Nälkää enemmän ihmisiä tappoi taudit, jotka levisivät nälkää pakoon lähteneen väestön mukana.

Vuosina 1866–67 ollut nälkävuosi ei Nikusten osalta näkynyt kuolintiedoissa , sillä yhtään Nikusen nimistä kuollutta ei kyseisenä vuonna ole Lemin Srk. kuolleitten luettelossa, joten siitä voi päätellä että ruokaa on ollut sen verran että elossa on pysytty.

 

Etelä-Karjalassa ja niin myös Lemillä oli kaskiviljelystä enemmän kuin peltoa ja sen sadon korjaaminen poikkesi peltoviljelyksestä sikäli, että korjattu vilja jätettiin varastoon metsänreunoilla oleviin rakennuksiin ja haettiin vasta seuraavana keväänä kun kulkuyhteydet paranivat, kun taas pelloilta saatu vilja tuotiin heti korjuun jälkeen ittoihin.

Näin näyttäisi siltä että viljaa olisi ikään kuin varastossa aina ylivuoden verran ja samalla säilyi myös siemenviljaa seuraavaa satoa varten. 

Kyseiset vuosikymmenet koettelivat kuitenkin Niin Nikusia kuin muitakin Lemiläisiä.

Vuosien 1854–86 välisenä aikana pelkästään Nikusia kuoli kirkonkirjojen mukaan 21 henkilöä, kuolinsyynä oli yleisesti samaa aikaan paikkakunnalla esiintyneet taudit: punatauti, keuhkotauti, rokko ja kuume.

 Alatalon isäntä Elias Aataminpoika kuoli myös itse punatautiin 61-vuotiaana.

Elias haudattiin elokuussa ja saman päivänä haudattiin samaan tautiin kuollut 12-vuotias Aapeli Ristonpoika Nikunen ja viikkoa aikaisemmin myös Uiminniemen Nikusia, ilmeisesti edellisen sisar, 4-vuotias Maria Ristontytär.

Alatalon väkeä koetteli myös keuhkotauti, serkukset Antti Pekanpoika kuoli 23-vuotiaana ja Mikko Eliaanpoika 26-vuotiaana molemmat olivat nuoria miehiä parhaassa iässä

 

Uskonnon asiat ja kuudennusmiehet

v. 1676 -1750

Suur-Lappeen katollinen kirkkopitäjä jaettiin kahdeksi pitäjäksi Lappeeksi ja Taipalsaareksi, tässä jaossa Lemi siirrettiin tai paremminkin jäi Taipalsaareen.

Jaon tarkoitus oli saada kaksi yhtä suurta ja papiston palkkauksen kannalta tasavertaista seurakuntaa.

Lemin alueet olivat kaukana Taipalsaaren keskustasta ja se vaikeutti tavallisen ihmisen elämään. Kirkossakäyntipakko oli kuitenkin olemassa, ripillä piti käydä, ruumiit siunata, lapset kastavaa ja vaimot kirkottaa.

Taavetti Sinkko on kuvannut sen aikaisia Lemin oloja kirjassaan paljon puhuvin sanoin ” Noituus rehoittikin täällä Lemillä suuressa määrässä”

 

Ruotsin kuningas Kaarle XI erotti Lemin Taipalsaaren kappeliksi vuonna 1688.

Kirkko rakennettiin Klemin maalle, mutta juuri kun kirkko oli saatu vihkimistä vaille valmiiksi, se poltettiin. Palon sytyttäneet miehet jäivät kiinni ja jäljet johtivat Taipalsaaren pappilaan, tuhopoltto todettiin olleen kirkkoherran suunnittelema ja ”kahden vähämielisen avustuksella toteuttama” kostoretki.

Kirkkoherra ei katsonut hyvällä Lemin omaa kappelia, sillä se tiesi hänen omien tulojensa pienenemistä, voidaan hyvällä syyllä sanoa että rahasta ja vallasta oli siinäkin silloin kysymys.

Puhdasoppisuus oli se mihin kirkko opeillaan pyrki. Väki oli ”kovakorvaista ja villiintynyttä” joten lempeä suhtautuminen ei olisi auttanut saamaan laumaa kulkemaan hyveellisyyden polkuja.

Kirkko vaati ahkeraa kirkossakäyntiä, vielä tärkeämpää oli noudattaa hallitsijan määräämiä kirkkopyhiä, kuri oli kova ja pyhäpäiviä piti kunnioittaa. Sääntöjen rikkomisesta seurasi rangaistus, sakot, jalkapuu ja mustapenkki olivat pyhäpäivinä ahkerassa käytössä.

 

Suvun Kuudennusmiehet.

Kuudennusmiehiä oli Lemillä aina kolme kerrallaan

Ensimmäinen kuudennusmies oli Nikusten isännistä talollinen Matti Matinpoika, hänet oli merkitty kuudennesmieheksi vuonna 1766. Silloin on isäntätaulun mukaan ollut Alatalossa isäntänä Matti Martinpoika

 

Seuraava oli Tuomas Matinpoika, talollinen Uiminniemen kylästä vuosina tointa hän hoiti vuosina 1781–1806.  Hän isännöi silloin Alataloa

Hänen kuoltuaan poika Alatalon isäntä Aatami jatkoi kuumennusmiehenä vuosien 1807–1842 välisen ajan.

Aatami oli toimessa yhteensä 35 vuotta, hänen isänsä Tuomas 25 vuotta,

 

Ylätalosta kuudennusmiehenä toimi Elias Kallenpoika hän oli isäntätaulun mukaan talon isäntänä vuodet 1769–1769. Kuumennusmiesten tointa hän hoiti vuosina 1796–1797, 1799 ja 1809–1816  yhteensä seitsemän vuotta.

 

Vielä on yksi ja hän oli David Nikunen. Kummasta talosta hän oli, sitä en ole pystynyt selvittämään, toimessa hän kuitenkin oli vuonna 1805.

 

Kirkon kuudennusmiesten toimi.

 

Kuudennusmiehen tuli olla nuhteettomia, raittiita ja rehellisiä ennen kuin heidät valittiin tehtävään.

Heidän oli valvottava kylän menoa ja sitä miten rahvas käyttäytyi ja kuinka sapattia vietettiin. 

Sapattina oli kielletty matkustaminen, oluenjuonti ja myyminen ja myös työnteko.

 Lisäksi heidän piti valvo että kirkkoväki tuli kirkkoon selvänä.

Kirkon rakennuksien valvonta ja raha-asiat kuuluivat kuudennusmiehen toimenkuvan piiriin. He antoivat neuvoja mm. kirkon rakentamiseen liittyvissä asioissa.

Seurakuntaan muuttavat tutkittiin tarkoin, mistä he tulivat ja kuinka kauan he paikkakunnalla aikovat viipyä, sillä ei ketä tahansa voitu seurakuntaan ottaa asumaan. Jos seurakunnassa tavattiin uppiniskaisuutta, niin siitä voitiin sakottaa säädösten mukaisesti. Tätä mahdollisuutta käytettiinkin hyväksi kerättäessä kirkolle varoja, näistä rikkeitä voimme lukea rippikirjojen sivuilta muistutusosasta.

Yleensä kaikesta pahasta menosta piti tehdä ilmoitus jotta se saataisiin poistettua seurakunnasta. 

Pahaan ei saanut myöskään sortua kuudennusmies itse, sillä hänen tuli kavahtaa itseään ja muita, heidän piti varoa puheitansa etteivät he tulleet panetelleeksi esimiehiänsä.

Kuudennusmiehet kantoivat myös veroa omasta kinkeripiiristään ja yökunnastaan, Omin puumerkein he vahvistivat henkikirjaluettelon pitäjänkokouspöytäkirjoihin sekä seurakunnan tilikirjoihin.

 

Suurperheet ja kiuaspirtit Lemillä

Kun puhutaan ”suurperheistä” niin minkä kokoisista ruokakunnista(talouksista) 1600 luvun puolenvälin paikkeilla sitten oli kysymys esim. Nikusten talojen kohdalla, sen voidaan olettaa olevan samansuuntainen kun Lappeella yleensä.

Tutkimuksen mukaan suurperheeseen kuului keskimäärin 2,84 pariskuntaa/ talous, tähän laskelmaan huomioitiin vain täysi-ikäiset henkilöt.

Toisin sanoen, samassa taloudessa asui kenties isännän molemmat tai toinen vanhemmista, aikuisia veljiä perheineen ja naimattomia sisaria.

Vuonna 1705 luku oli 3,62 pariskuntaa/talous.

Tulee myös huomioida että pariskunnilla oli useita lapsia joten suurperhe-nimitys on sen aikaisesta elämän mallista puhuttaessa paikallaan.

Eino Jutikkala on kirjassaan ”Suomen talonpoika kautta aikojen” perehtynyt Itä-Karjalaiseen suurperheeseen.

Yleensä pojat jäivät asumaan samaa perhekuntaan vanhempiensa kanssa  ja he pysyivät kotona vaikka hankkivat itselleen vaimon ja lapsia.

Talon isäntä oli yleensä isä, veljesperheissä isän kuoltua vanhin veljeksistä tai se kenet ”nostettiin perheenmieheksi”

Silloin kun isäntänä oli isä, täysi-ikäisten poikien ja isän välillä oli yhtiökumppanuus sillä pojat eivät tehneet työtä poikina vaan yhtiökumppaneina.

Jos poika halusi oman omaisuutensa irroittaa talosta hän oli saman arvoinen kuin isäkin. Mutta jos  hän oli kerran lähtenyt kotoaan myötäjäisineen hänellä ei sen jälkeen ollut perintöön oikeutta vaan sen jakoivat kotiin jääneet pojat.

Perintöjärjestys oli sikäli poikkeava että pojat perivät isänsä ja tytöt äitinsä.

Mies omisti vaatteet, työvälineet, aseet, hevoset, vallatut kasket viljoineen ja aitat jotka laskettiin irtaimistoon.

Nainen taas omisti vaatteet, korut ja karjan.

Voidaan siis sanoa että irtaimen esineen omisti se kuka sen oli tehnyt tai sitä käyttänyt, maa oli sen kuka sen oli vallannut ja kuka sitä viljeli.

Kun pysyvä peltoviljelys valtasi alaa kaskiviljely loppui ja tuli pysyvä maanomistus,talo miehelle jonka sitten pojat perivät isältään, naisilla taas ei ollut taloon eikä maahan mitään osaa.

Vielä 1800 luvulle tultaessa vanhan tavan mukaisesti karjalan naisella ei ollut perintöoikeutta kiinteistöön vaikka laki toisin määräsikin.

Jutikkala viittaa  erilaisiin tutkimuksiin suurperhe käsitteestä sillä se on kiinnostanut myös muita tutkijoita. Väinö Voionmaa on ollut sitä mieltä, että tämä suurperhelaitos ei olisi mitenkään vuosisatoja vanha laitos, vaan vain suurperhelaitoksen huipentuma. Kun taas Otto Wille Kuusinen on ollut sitä mieltä, että se on ollut alkuperäinen karjalainen yhteiskuntamuoto.

 

Alatalon suurperheet

 

Mitä sitten Nikusen Alatalon suurperheisiin tulee niin henkikirjan mukaan vuonna 1818 perheeseen kuului 15 henkilöä ja vuonna 1880 suurperheen voitiin katsoa jääneen historiaan, sillä Alatalossa asui enää 7 henkilöä, leski Sofia Esaiantytär ja talon perijä Gabriel Eliaanpoika vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa, sekä Gabrielin veli Elias vaimonsa Anna-Liisan kanssa.  (Elias oli tuleva Lehtolan talon  ensimmäinen isäntä)

 

Talot, niin myös Nikusen talo on  ollut savutupa ja  ahdas asunnossa asuvaan väkeen nähden, niin kuin muuallakin Lemin ja koko Lappeen alueella. Savutupa oli hirsistä rakennettu, räppänät joista savu pääsi lämmittäessä ulos olivat joko seinän sivulla tai katossa, näiden lisäksi pidettiin auki ovia ja pieniä ikkunoita. Katossa olevaa luukkua sanottiin myös lakeiseksi ainakin muualla päin suomea.

Talonpoikien savupirtissä lämmönlähteenä olevaa uunia Gunnar Suolahti on kuvannut Wikipedian sivuilla seuraavasti:

”17 sataluvulla,on useasti kuvailtu talonpoikain savupirttejä, joissa savu levisi kiukaasta eli uunista pirttiin etsien itsellensä ”pääsöä” ulos ”reppänästä,” ovesta ja ikkuna-aukoista. Kiuas oli harmaakivinen liesikiuas, usein ilmeisesti pelkälle maaperustalle pystytetty, tulisijan päällystä laakeilla kivillä kavennettu taikka holvattu sekä mukulakivillä katettu. Kivet olivat siksi harvassa, että savu ainakin osittain saattoi tunkeutua niiden välistä ylöspäin”.  

Yön aikana tämä kivikasa oli kylmennyt niin että lattianrajassa saattoi olla aamulla pakkasasteita. Lämmityksen jälkeen kun häkä ja savu oli haihtunut räppänät ja luukut suljettu niin tupa muuttui  kuumaksi Oli silloin aamu tai ilta niin lattianrajassa jalat palelivat ja otsasta kirposi hikipsarat.

Aamuisin  aina puoleenpäivään asti ihmiset joutuivat olemaan ”kodittomia” sillä sisällä ei savun vuoksi voinut olla, mahdollisesti  joissain taloissa saattoi olla saman kurkihirren alla kaksikin tupaa, se helpotti oloa sillä silloin saattoi lämmityksen ajan olla siellä puolella joka oli  kylmillään Kylmän tuvan puolella yleensä säilytettiin   mm. keskeneräisiä työkaluja ja muuta tarviketta joita talven aikana ei tarvittu.

Lämpimässä tuvassa  aretioitiin, tehtiin käsitöitä ja otettiin vastaan vieraat. Penkit kiersivät seinänvieriä, päivällä niillä istuttiin ja yöllä nukuttiin.

Talvisin pimeään vuodenaikaan ei nähnyt tuvassa tehdä käsitöitä. Pienistä ikkunoista jos niitä oli  ei valo paljon kajastanut.

Tuvan kate oli joko tuohta tai turvetta, myöhemmin vasta tuli päreet.

Suurten kivikiukaitten tilalle alkoi vähitellen tulla pienempiä ja yläosastaan kapenevia uuneja joista savu johdettiin suoraan katonlapi ulos.

 

Miten muuten elettiin 30-lukua vuosisadan alkaessa kahdeksaisella?

Siitä Marjatta Okko kertoo kirjassaan Okon kruunutilallisia 1800-luvulla.

Pitäjässä oli vielä savutupia joskin myös piipullisia tupia. Yhdessä tuvassa saattoi asua vielä useita perhekuntia, Tuvat jaettiin ”isäntien ” kesken. Kullekkin oma nurkkauksensa, aitat olivat pihapiirissä jossa maattiin kesät, siellä säilytettiin myöskin vaatteet.

Sänkyjä tuvassa oli niin monta kun pariskuntaakin, vuodevaatteet olivat oljista joita oli sullottu vanhaan verkkoon, pään alle kerättiin ”waateröpäleitä” vain varakkaissa paikoissa saattoi olla tyynyt.

Talvisin tehtiin kaikki askareet tuvassa, se olikin sen näköinen, siellä oli ”lastua, rikkaa ja päistäriä”

Päistäri oli pellavan käsittelystä irtoava puuainesta.

kaikki työstä jäävä aika käytettiin käsitöihin, miehet tekivät rekiä, vannettivat puuastioita,”painawat wempeleitä” = luokkeja. Vanhemmat ihmiset ”kiskoi päreitä” ja kutoivat kalastukseen tarvittavia verkkoja.

Naiset kehräsivät, kutoivat kangasta ja tekivät mitä erilaisempia käsitöitä, sillä naiset eivät ehtineet ”ilta  myrinäkään pituudellansa penkkiä mittaamaan”( = makoilemaan illan suussa toimettomana penkillä. )

Tupa lakaistiin jokaisena päivänä, mutta suursiivot tehtiin kahdesti vuodessa, juhannukseksi ja jouluksi. Lauantaisiivo käsitti ikkunoiden, penkkien ja pöytien pesun.

 

Pihapiiriin kuului tietysti sauna, joskus mutta harvemmin se saattoi olla rakennettu talon yhteyteen.

Lemiläinen talonpoika saunoi usein ja joissakin taloissa sauna lämpisi joka päivä.

Saunassa  savustettiin sian ja lampaanlihat ja hikoili ja kärvisteli siellä vaimoväkikin käydessään töiden lomassa  synnyttämässä. Ulkopuolista apua tuskin tarvittiin koska naisia oli talossa aina saatavilla.

Alatalon nuorin tytärtä ( s.1930) tämä synnytysasia vähän askarrutti. Kysymykseen   mistä ne vauvat sinne saunaan tulevat, hänelle oli vastattu että lauteiden alta niitä aina löytyy kun etsii.

Niinpä hänen pienessä päässään virisi ajatus omasta vauvasta ja hän oli ottanut  ladosta lapion ja vauvan etsintä saattoi alkaa. Tytär synnytti itse myöhemmin kuusi lasta, ei tosin saunassa vaan sairaalassa joten silloin viimeistään sillon hänelle selvisi mistä niitä vauvoja oikeasti haetaan.

Milloin keittiö tuli Alataloon, tuskin sitä savupirtissä vielä oli. Ehkä ruoka tehtiin uunin syrjällä padoissa.

Hämeestä oli isoissa taloissa vielä 1800-luvun loppupuolella kodat, jotka olivat rakennettu pihapiiriin. Nämä kodat olivat talojen ”keittiöitä”, joissa ruoka valmistettiin ja sieltä se vietiin  pirttiin  jossa  ruokailu tapahtui.

Kodassa oli tulisijan lisäksi uunit joissa paitettiin talon leivät, isompiin kotauuneihin mahtui toistakymmentä leipää yhdellä kertaa.

Alatalon nykyisessä 1900-luvun alkupuolella rakennetussa  asuinrakennuksessa keittiö on, mutta luultavasti sitä on hyvin vähän käytetty. Ruoka valmistettiin usein uunissa ja uunin yhteydessä oli hella sekä vesisäiliö. Samoin leipomiset tehtiin tuvassa.

   

Alatalon asumukset ja muut rakennukset

Missä tilan rakennukset ovat sijainneet vuosisatojen saatossa siitä ei ole varmaa tietoa. Alatalon nykyinen vielä 2009 oleva asuinrakennus on rakennettu n.1918. ja korjauksia siihen tehty 40–50-luvun vaihteessa rakentamalla muun muassa uusi sisäänkäynti.

 

Lehtolan talon edellinen isäntä kertoi kesällä 2009 rakennuksista, joita on ollut Lehtolassa ja Alatalosta.

Vanha, Eliaksen ja Gabrielin yhteinen asuinrakennus on sijainnut puutarhassa nykyisen Alatalon päärakennuksesta luoteeseen. Hirret ovat olleet poikkeuksellisesti närettä(kuusta) ja hirret on uitettu Huopasenvirralta Uimille.

Vuonna 1918 kun Alatalo jaettiin Eliaksen ja Gabrielin kesken, vanha asuinrakennus purettiin ja puolet sen hirsistä kuljetettiin Lehtolaan ja niistä rakennettiin uusi tupa. Tuvan jatkoksi rakennettiin eteinen, keittiö ja kaksi kamaria josta toinen valmistui 1918 ja toinen vasta vuonna 1939. Valmis Lehtolan talo oli valmiina kooltaan 7,60 x 7,80.

Lehtolan pihapiiristä löytyy myös kolme vanhaa aittaa. Kaksi vanhoista aitoista on yhdistetty samoin kun Alatalonkin kaksi 1700-luvun aittaa rakentamalla laudoista keskiosa. Tämä keskiosa oli Lehtolassa ”maitoaitta” pihan toisella puolella erillään oleva aitta oli ”silakka aitta”

 

Voi siis olettaa että 1918 purettu tupa on ollut rakennettu 1700–1800-luvun vaihteessa tai jopa jo aikaisemmin ja se on ollut savutupa. Jos näin on, isäntänä on silloin ollut Tuomas Matinpoika tai hänen poikansa kuudennusmies Aatami Tuomaanpoika.

 

Alatalon pihapiirissä oli myös jykevä kivinavetta josta puolet kivistä siirrettiin Lehtolaan. Osan näistä siirretyistä kivistä voidaan olettaa päätyneen Lehtolan talon peruskiviksi.

Vielä 1950-luvulla Alatalon navetan ja tallin välissä oli avokatos jossa säilytettiin rekiä, kärryjä ja työkaluja. Kesällä maidon jäähdytykseen tarvittavat jäät säilytettiin katoksen sisällä suojaisessa nurkkauksessa katoksen pohjoisseinällä kiviseinän vieressä.

Puukatos ja ulkohuone (huussi) oli kivinavetan pihanpuoleisen seinän vierellä.

Maito-astioita varten oli tehty pieni ”koppi” johon tonkat nostettiin pesunjälkeen kuivumaan.

 

Kesällä 2009 löysin Alatalon pihapiiristä metsittyneen puutarhan läheltä, nykyisestä rakennuksesta luoteeseen suorakaiteen muotoon asetetut kivet, joita voi pitää joskus aikaisemmin olleen talon ”kivijalkana” Rannanpuoleisessa päässä pitkällä sivulla on isompi laakea kivi jota on voitu hyvinkin käyttää tupaan mentäessä rappukivenä. Tämä ”löytö” ja siitä johtuneet tuumailut, on Oiva Nikusen muistitietojen valossa varmistunut oikeaksi. 

 

Rannan lähellä noin 70 m rannasta on yksi kivirumpuinen kaivo. Kaivo on pensaiston peittämä ja huonosti löydettävissä mutta vielä olemassa. Tätä kaivoa on käytetty vielä Gabrielin ja Ristiinan aikaan 1900-luvun alussa ja myöhemmin maitojen jäähdytykseen.

Rannassa on kiviseinäisiä kellareita joissa säilytettiin perunoita, lanttuja, kaalia ja nauriita.

Ttalvella oli ainainen pelko siitä että pakkanen menee kuoppaan ja se palelluttaa perunat, kovilla pakkasilla vietiin rautapata kellariin ja siinä pidettiin tulta poltattamalla mm. katajanoksia.

Rannassa on ollut savusauna ja vanha verkkokoppoli, nyt siellä on ainoastaan käytössä oleva venekoppoli. Savusauna on ollut käytössä muistitiedon mukaan vielä 1950-luvulla, mutta siitä on jäljellä enää muutamia kiviä jotka ovat kenties kuuluneet kiukaaseen.

 

Pellolla on kivetyksiä joiden voi kuvitella olevan olleen entisiä rakennus paikkoja. Kalliolla, joka on talosta noin 50 m lounaaseen, on näkyvissä tiilen kappaleita joten siinä on mahdollisesti ollut joskus sauna, tai ainakin rakennus jossa on tiilestä tehty tulisija.

 

Pihapiirin aitat

 

Uudempi aitta on koottu numeroiduista hirsistä mahdollisesti vanhasta puretusta asuinrakennuksesta,

Aitta on nimetty ”naisten aitaksi ” olevan kaksiovisen vasemman puoleinen ovi johti Ristiinan aittaan.

Kaksi vanhempaa aittaa on rakennettu 1700-luvulla, aitat on myöhemmin yhdistetty lautarakentein toisiinsa ja näin aittojen väliin on saatu lisäaitta.

1900-luvulla toisessa aitassa säilytettiin lihaa ja keskellä olevassa lisäaitassa oli vanhat ”käsikäyttöiset” jauhinkivet.

Nämä kivet Alatalon isäntä Armas Antti Nikunen lahjoitti Lappeenrantaan kotiseutumuseolle. Hän kävi asentamassa kivet paikoilleen, valitettavasti myöhemmin tuli tuhosi museon ja samalla myös nämä Alatalosta lahjoitetut jauhinkivet.

 

Pihapiirissä on näiden aittojen lisäksi ollut vielä ainakin kaksi vanhaa aittaa jotka on siirretty Lehtolaan  kun Alatalosta erotettiin Lehtolan maat v.1918.

Mahdollisesti nämä  vanhat aitat ovat olleet isäntä Tuomas Matinpojan aikaisia kenties vanhempiakin  ja muiden talossa asuvien miesten henkilökohtaisia aittoja.

               

Alatalon pihalta näkyy uhrilehto…  

Alatalon kuppikivi

 

Pihasta vanhan punamullalla maalatun, ja jo aikojen saatossa haalistuneen aitan nurkalta kulkee pellon sarkojen välissä polku kohti Tuohtjärven rantaa.

Rantalehtoon astuessa aika pysähtyy, ympärillä on sakea kasvusto erilaisia niittykukkia jotka kurkottavat lähes kaksimetrisinä kohti valoa.

Polun oikealla puolella ison pihlajan vieressä on sijainnut sepän paja.  Vasemmalla on iso laakea kivi joka on sammaloitunut, mutta sen pinnassa on selvästi havaittavissa kaksi kuppia. Molemmin puolin rantaan vievää polkua on kaatuneita vanhoja lehmuksia joiden ikää ei pysty arvioimaan

 

Muutama iso lehmus on vielä voimissaan pellon ja uhrilehdon rajalla, siinä ne seisovat kuin vartiossa, muistuttamassa ajasta jolloin kiven kuppeihin vietiin pieniä uhreja: mm. kalan suomuja Ahdille, riistan sulkia tai karvoja metsän valtiaalle Tapiolle, jyviä hyvän sadon saamiseksi, maitotilkka joka antaisi lypsettäville eläimille terveyttä.

Sateen jälkeen kerättiin kupeista tauteja parantavaa vettä mitä erilaisimpien sairauksien parantamiseen.

On ollut täysin mahdollista että molemmilla taloilla niin Ala-, ja Ylätalolla on ollut oma kuppinsa, johon kumpikin talo vei omat uhrinsa

Voidaan toki esittää kysymys, onko uhrikivi ollut käytössä Nikusen suvulla, jos on, asian tekee mielenkiintoiseksi se, että kirkko ei suvainnut tällaista harhaoppisuutta.

 Kuitenkin ensimmäinen kuudennusmies oli Matti Matinpoika, ja hänet on merkitty olleen toimessaan jo vuonna1766. Juuri hänen toimeensa kuului mm. valvoa että toimittiin ja elettiin kuuliaisesti kirkon oppien mukaan.

      

Alatalon uhrikivestä on ilmoitettu Museovirastoon kesällä 2010, rantaehdossa olevassa kivessä on selvästi näkyvissä kaksi kuppia, onpa joku nähnyt niitä kolmekin. Vasta kun tutkimus valmistuu, tiedämme kuppien lopullisen määrän.

Uhrikivi on yleensä isohko luonnonkivi, johon tehtiin hiertämällä, hiomalla tai hakkaamalla pieniä kuoppia joiden syvyys oli 4-14 senttiin ja leveys 4-10.

 Tavallisimmin uhrikivet ovat sijainneet lehdoissa, veden äärellä tai kalmistoissa.

 

Lemin historian esihistoriaa käsittelevässä osassa Minna Kähtävä-Marttinen on arvioinut että kuppikiviä on saattanut olla käytössä rautakaudelta aina 1900-luvulle asti. (rautakausi  500 eKr.- 1150/1300 jKr.) 

Lemiltä on aiemmin löytynyt kaksi kuppikiveä molemmat Urolasta ja nyt tämä Alatalon kuppikivi on kolmas tiedossa oleva. 

 

Vuonna 1989 teki sukuseuran perustajajäsenet retken Alatalon pihapiiriin ja samalla osallistujat tutustuivat kuppikiveen, oppaana heillä oli Alatalon poika nyt jo edesmennyt opettaja Pentti Armaksenpoika Nikunen.

 

Museoviraston Arkeologian osaston intendentti Pirjo Uino, saatuaan ilmoituksen kivestä ja nähtyään kuvat, vastasi mm. näin:

 

 

parhaat kiitokset Uimin kuppikivilöytöä koskevasta tiedonannosta!
 Kuvista päätellen kiven kuopat näyttävät todella ihan oikeilta uhrikuopilta,
 joten kyseessä on kolmas Lemiltä tunnettu kuppikivi. Tärkeä löytö! Kohteen nimeksi muinaisjäännösrekisteriin sopii ehkä parhaiten "Alatalo".
 Erityiskiitos isäntä Niilo Nikuselle!...

 

 

Kivi sijaitsee lähellä seppä Aapelin oletettua pajanpaikkaa.

Uskomukset ovat muisto pakanuuden ajalta, jolloin uskottiin että kaikella luontoon ja elämään liittyvällä oli omansa suojelupyhimyksensä, karjalla oli omansa, viljalla omansa, veden antimilla omansa, pitkän kuivuuden jälkeen saatettiin veden jumalilta pyytää sadetta ja runsaiden sateiden jälkeen taas poutaa.

Keväisin oli tapana viedä viljanjyviä kuppeihin paremman sadon toivossa tai niihin vietiin maitoa että kesällä lehmät säilyvät niityillä terveinä ja lypsävät hyvin. Samaan lopputulokseen toivottiin päästävän elättämällä kotona käärmeitä.

Kupeista kerättiin niihin kerääntynyttä ”pyhää vettä” sillä vedellä uskottiin olevan parantavia voimia.

Kuppikiviin niin kuin muihinkin taikakaluihin liittyvistä uskomuksista on hyvin vähän jäänyt jälkipolville tietoa, johtuen siitä että kirkko ei katsonut suopeasti pakanallisia tapoja.

 Jos Nikusilla kuppeihin on uhrattu 1700-luvun jälkeen, niin se on tehty kirkolta salassa sillä suvun kuudennusmiehen tuli valvoa myös sitä, että seurakunnassa noituutta ja taikojamenoja ei harjoitettu.

kuva kuppikivistä ja isosta lehmuksesta ja pajan paikasta

 

Häitä ja hautajaisia  Lemillä 1800-luvulla ja 1900-luvulla.

 

Häistä 1800-luvulla kertoo Taavetti Sinkko näin:

Elettiin aikaa jolloin pari ei tuntenut ennalta toisiaan, vanhemmat määräsivät kenen kanssa poika menee naimisiin ja mistä vaimo oli otettava. he hankkivat pojalle asiamiehen, yhdessä asiamiehen kanssa poika lähti lupaa kysymään, kysyminen aloitettiin mahtavimmista taloista ja edettiin aina vähäarvoisempaan taloon jos lupaa ei edellisestä paikasta tullut.

Usien kävi niinkin että lupa annettiin ja kihlat otettiin vastaan kaikilta kysyjiltä jos hän näytti edellistä varakkaammalta.

Kihloihin kuului Katariina keisarin hopearupla, hopeasormus ja silkkihuivi.

Seuraavana sunnuntaina kirkolla morsiamen sukulaiset päättivät kenen kanssa tyrtär naitettiin. Tätä toimitusta nimitettiin ”rokan seisottamiseksi” jos naimishanke kaatui, sitä sanottiin ”rokan kaatumiseksi”

Luvan saannista ja kihlojen tuonnista seurasi kihlajaiset, kihlajaiset pidettiin morsiamen kotona  ja nekin olivat kolmipäiväiset alkaen lauantaista ja jatkuen maanantaihin.

Kihlajaisiin meni morsiamen isä, sulhanen ja kolmas mies joka oli sulhasen sukulainen, hänen tuli olla laulutaitoinen mies.

Kun sulhanen tuli taloon morsian piiloutui ruokahuoneeseen josta sulhanen ja asiamies kävivät hänet hakemassa.

Tämän toimituksen jälkeen sulhanen jakoi morsiamen isälle, äidille ja kaikille jotka kihlajaisiin olivat tulleet kuuliaisrahat joka oli puolesta ruplasta pariin kopekkaan kullekkin.

Kihlajaiset jatkuivat maanantai-iltana sulhasen kotona, morsioanta seurasi ”kaaso” sukulaisvaimo.

talossa oli sukulaisia ja paljon kuokkavieraita. tilaisuudessa annettiin kahvia ja miehille ryyppy.

Nuoriväki tanssi, samassa tilaisuudessa annettiin morsiamenne rahaa ns. ”keruuta”.

Seuraavana päivänä sulhanen ja morsian lähti keräämään morsiustavaroita, hänen mukanann oli pyytäjänainen (päistärsäkki) joka oli köyhä ja kielevä nainen.

Sulhanen kiersi pitäjää noin viikon päivät Sitten pyytäjänainen ja morsian kulkivat jalkaisin ympäri pitäjää. Morsian sai paitoja, pellavia ja villoja pyytäjänainen leipää ja muuta ruokatavaraa.

Häissä morsiamen tuli antaa läheisille sulhasen sukulaisille paitoja ja kaukaisimmille pienempiä esineitä nauhoja ym.

Sulhanen kävi ennen häitä morsiamen kanssa ”liitolla” Silloin päätettiin häiden ajankohta ja muut häihin liittyvät asiat.

Läksiäiset alkoivat morsiamen kotona ja häät sulhasen kotona alkoivat samaan aikaan , molemmat olivat kaksiöiset. Vihkiminen tapahtui kirkossa ja samaan aikaan saattoi olla muitakin vihittäviä.

Kirkosta lähti morsiusjoukko morsiamen kotiin läksiäisiin, seuraavana päivänä annettiin morsiamen päähän ”huuva” joka oli valkea ja se oli punaisilla nauhoilla ja kukilla koristettu tärkätty vaate.

 Seuraavana oli vuorossa lähtöruoka, kun se oli syöty niin asiamies sulhanen, morsian ja kaaso kävivät pöytäjakulle selin istumaan. joku nainen antoi morsiamelle sylilapsen jonka hän hellästi otti vastaan. Sillä tavalla opetettiin tulevaa äitiä lapsiaan rakastamaan.

Laulumies joka toimi samalla ”körtin vetäjänä” lauloi jonkun säkeistön.

Asiamies oli pyytänyt kaikkia läksiäisvieraita lähtemään sulhasen kotiin häihin,  ne jotka lähtivät  heitä sanottiin ”sikapiikeiksi”

Samalla kun lähdettiin ajamaan häätaloon, alkoi läksiäsiväki kovasti huuta ” Hoi, hoi, jo viep, jo viep,”…. tämä tapa oli ajoilta kun morsian ryöstettiin.

Matkan aikana piti kulkea kaikenlaisten esteiden ohi joita kylän miehet olivat laittaneet.

Asiamies oli antanut ”passin” joka luettiin ennen kuin oli päästy huoneeseen sisälle.

Häätalossa laulettiin ensimmäiselle ruualle käydessä talon puolesta. Morsiamen puolelta puolesta vastattiin myös laulamalla. Seuraavana päivänä morsian jakoi ”myymiä” lahjojaan joita oli valmistanut.

Sen jälkeen juotiin ”huomenlahjat” Nyt kutsuttiin nimeltä ensin läheisemmät ja sitten kaukaisemmat sukulaiset antamaa morsiamelle rahaa.

 Häät loppuivat saman iltana kuin läksiäisetkin (kolmantena pv) Morsiamelta otettiin ”huuva” pois ensimmäisen ruuan jälkeen ja tehtiin nuorikko.

 

Alatalon tytär (s. 1930) kertoo omista häistään joita vietettiin Lemillä vuonna 1951, Kuten huomaamme tavat eivät ole merkittävästi muuttuneet sadassa vuodessa vaan vanhoja tapoja on kunnioitettu ja pidetty arvossa. 

 

Herrasmiehenä sulhanen oli valmistautunut kysymään lupaa tyttären vanhemmilta, vaikka lupaa ei varsinaisesti enää tarvinnut kysyä, olivathan molemmat jo täysi-ikäisiä, ikärajana pidettiin silloin kahtakymmentä yhtä vuotta.

Sulhasen vielä kakistellessa kurkkuaan emäntä oli sanonut tietävänsä mitä asiaa sulhasella oli.

Vävyehdokas oli parhaimmasta päästä, maanviljelijä, ahkera ja aikaansaava, juuri sellainen vävy jota molemmat vanhemmat tyttärelleen olivat toivoneet.

 

Kulutukset olivat muuttuneet siten, että entisen kolmen kuulutuskerran sijaan kuulutettiin vain yhden kerran, sen jälkeen vihkiminen voitiin suorittaa.

 Kuulutukset käytiin kuulemassa kirkossa, pappi luki ne saarnastuolista muiden ilmoituksien yhteydessä.

Vuosi kihlauksen jälkeen pidettiin häät, oli heinäkuu ja kesä oli kauneimmillaan.. 

Silloin oli tapana pitää häät kaksiosaisena. Vihkimisen jälkeen juhlittiin morsiamen kotona, jonka jälkeen vielä samana päivänä lähdettiin sulhasen kotiin, mukaan lähti saattajia jotka yleensä olivat morsiamen hyviä ystäviä.

Häissä oli kukkapoikia ja kukkatyttöjä (en. sikapiikkiä) (morsusneitoja ja poikia)

Samaan aikaan kirkossa vihittiin kaksi muutakin paria, tämä oli silloin yleinen tapa.

Morsiamen puku oli ranskalaista silkkiä. Koulun opettaja Heinosen, rouva oli hyvä ompelemaan ja hän oli sen ommellut.

 

Jotkut tekivät puvuistaan kastemekon, mutta minun ei tarvinnut tehdä, sillä sain sisareltani Tuula Irmelille tehdyn mekon, se oli ihan uusi ja käyttämätön, sillä Tuula Irmeli kuoli ja hänet puettiin arkkuun äidin tekemään paitaan.

Omasta hääpuvustani tein myöhemmin yöpaidan.

Huntuni oli vuokrattu, se oli puolipitkä ja sen reunoja kiersi koristeet. Päähän huntu  kiinnitettiin hajuherneistä sidotulla seppeleellä, samoja kukkia oli myös morsiuskimpussa.

Sisareni oli minulla kaasona.

Sulhasen paidan morsian ompeli itse ollessaan kansanopistossa, paidan edusta oli pikeetä ja siihen ommeltiin paljon kauniita laskoksia. Jokainen nappi erikseen päällystettiin langalla. Valmiina paidasta tuli hieno, vahinko vain että sitä ei tullut säästettyä..

Morsian oli valmistanut kapioina lakanoita ja tyynyliinoja sekä pyyheliinakangasta. Täkit olivat ihan uudet, morsiustyynyliinat oli tehty revinnäistyönä ja malli oli pohjanmaalta.

Ennen kuin pielukselle ehdittiin hääyönä päätä kallistamaan, uudet tyynyliinat oli varastettu, niinpä hääyö nukuttiin ilman tyynynpäälisiä.

Kotona Alatalossa oli ruokatarjoilu ja sen jälkeen kahvitukset, niin kuin tapoihin kuului.

Ruokana tarjottiin karjalanpaistia, keitettyjä perunoita, porkkanoita ja punajuuri. Salaatteja ei siihen aikaan ollut tapana tarjota, ruokajuomana oli kotikaljaa ja leipänä rieskaa.

 Voi oli kotona kirnuttua joten pöydässä oli myös kirnupiimää sitä haluaville.

 Jälkiruokana oli rusinakeittoa, se on vanha Lemiläinen tapa.

Kahvipöydässä oli täytekakkua ja pullaa, kakku oli valmistettu sokerikakkupohjaan vaikka pula-aika olikin. Kotona oli sen verran kanoja, että saatiin munia ja jauhot oli kotilaarista

 

Täytekakku voitiin tehdä myös pullanpaloista kokoamalla, näin oli tehty häissä naapurissa Lehtolassa jossa vietettiin samoihin aikoihin häitä.

Morsian opiskeli häiden aikaan Kristillisessä Kansalaisopistossa Porvoossa, se tarkoitti, että häissä ei tanssittu, sillä sitä ei pidetty ollenkaan sopivana. Koulun silloinen rehtori Kalevi Nykänen oli siinä suhteessa ankara, luultavasti hän ei olisi tullut koko häihin jos siellä olisi tanssittu.

Opistolta morsiamen  hyvä ystävä oli kutsunut muut opiskelutoverit häihin, ruokaa oli varattukoko linja-auto lastilliselle. Vieraita tulikin paljon ja opiskelutoverit olivat olleet juhlasta mielissään, häälahjaksi heiltä tuli sininen Maisema kahviastiasto.

 

Hautajaistapoja

 

Taavetti Sinkko kertoo kirjassaan vanhoista hautaukseen liittyvistä tavoista ja siitä voi päätellä että tavat ovat olleet lähes muuttumattomia 1900-luvulle tultaessa ja vielä sen alkupuolellakin.

Kun kuolema oli vieraillut talossa vielä 1800-luvulla, niin papille käytiin tekemässä ilmoitus. (ilmoitus = surman päälle kaipaamassa)

 

Ruumis tuotiin yöllä tupaan, kynttilä asetettiin hänen rintansa päälle palamaan, usein valvottiin näin koko yö.

Ennen kuin ruumista lähdettiin kantamaan riiheen tai aittaan takaisin, tuvassa laulettiin hautajaisvirsiä.

 Hautauksen jälkeen tultiin takaisin kotiin ja siellä laulettiin vielä virsiä ennen ruokailua. Hautajaiset kestivät aina maanantaihin asti

Papille piti maksaa ruumissaarnasta palkka ja tapana oli, että talon isännän kuoltua annettiin papille lehmä.

Vuoden 1894 Lemin Srk. kuolleitten luettelon yhteydessä löytyi merkintä että kirkolle on hautauksesta (saarnasta) maksettava lehmä ja lapsesta hinta oli 15 markkaa joten vielä hyvin myöhäisessäkin vaiheessa näyttää T. Sinkon kertoma tapa olleen käytössä.

 

Alatalon isäntä kertoi hautajaistavoista kotonaan Alatalossa 1900-luvun alkupuolella.

Ruumis nostettiin tuvassa ruumisjakulle, jakku oli nelijalkainen penkki, se oli valmistettu Nikusella yhdestä lankusta, pituudeltaan penkki oli lähes kaksimetrinen ja maalaamaton.

Nikusen”jakku” on valmistettu 1800-luvun puolella mahdollisesti jo sen alkupuolella ja tätä samaa penkkiä lainattiin myös Lehtolaan, siellä se oli ollut käytössä ehkä viimeisiä kertoja Lehtolan mamman kuollessa.

Penkillä vainaja pestiin ja puettiin ja vietiin joko aittaan tai riiheen riippuen vuodenajasta.

Jos oli talvi, ruumis säilytettiin aitassa mutta kesällä riihi oli viileämpi.

Pesijänä oli joku talon omista naisista tai ns. ”paater muori” sama joka kävi auttamassa lapsen synnytyksessä.

Alatalon tytär isännän sisar muisti että Gabrielin hänen vaarinsa olisi pessyt talon miniä Aino os. Kapiainen.

 

Jakun ympärille oli haettu pienet kuuset. kotiin oli tapana hakea vainajan aittaan laulaja, mutta Nikusilla isä Armas Gabrielinpoika oli itse kylän  ”aittaan laulaja” ja hän kävikin kylällä toimittamassa tätä tehtävää aina tarpeen niin vaatiessa.

Hautajaispäivän aamuna arkku tuotiin aitasta tai riihestä joko pihalle tai tupaan ja kansi avattiin. Siinä omaiset ja sukulaiset jättivät jäähyväiset. 

Arkku oli koristettu seppeleillä jotka oli laitettu arkun sisäpuolelle seinämää vasten, muuten vainajan ja arkun päälle oli levitetty iso arkun sivutkin peittävä pitsiliina, kuitenkin niin että kasvot olivat näkyvissä.

Haudalle ei yleensä tuotu kukkia ja seppeleitäkin oli vain lähiomaisilta.

Tässä vaiheessa vainaja kuvattiin joko yksin tai sukulaisten ympäröimänä.

Yleensä talon vanhin poika, (tuleva isäntä) tai joku muu läheinen kysyi jonkun ajan kuluttua: "onko kaikk nähneet" ja jos oli, kansi suljettiin, arkku nostettiin rattaille ja  saattoväki lähti hevosilla kirkonkylää kohti, saattoväkeen saattoi kuulua jopa 10-20 hevosta.

Saattoväki pysähtyi kirkon ja kirkkomaan ulkopuolelle jossa odotti "hautaukot" heitä oli 5-6- miestä joista ainakin osa kuului kirkkokuoroon ja he lauloivat koko sen ajan kun vainajaa kaneettiin kirkkomaalle siunattavaksi. Lemillä oli tapana aiemmin haudata vainaja ennen kirkonmenoja, nyttemmin tapa on muuttunut.

Ennen kirkossa siunattiin vain isojen talojen isännät ja muut tärkeät henkilöt, nyt kaikki vainajat siunataan kirkossa.

 

Alatalon isäntä on kertonut muistitietonaan kuinka ”entisaikaan” ruumiille pukemisen yhteydessä saatettiin laittaa jalkaan villasukat, näihin sukkiin oli jätetty kärkiin niin pitkät langat niin että ne voitiin solmia yhteen. Näin varmistettiin että vainaja ei tule jälkeenpäin kummittelemaan.

Mutta jos vainaja oli suuri tietäjä tai vaikkapa noitana pidetty henkilö, toimittiin samalla tavalla kuin muutoinkin, mutta arkku vietiin pois tuvasta seinään tehdyn reiän kautta.

Näin varmistettiin että vainaja ei tule jälkeenpäin kummittelemaan,

ajateltiin että henki ei osaa takaisin, kun poisvienti ei mennytkään oven kautta niin kuin yleensä.

 

Nikusten tila ja sen jako osiin

 

Varsinainen isojako tehtiin Lemillä vuosina 1853–1856

Nikusten tilaa koskeva ensimmäinen maarekisteri merkintä on kirjattu 25.9.1849. Talo on silloin ollut kokonainen kruunun perintötila rekisterinumeroltaan 10.

 

Kruununtilan sai ostaa vuodesta 1723 valtiolta perinnöksi maksamalla ensin kuuden sittemmin kolmen vuoden ylimääräisen veron. Ruotsin vallan aikana perintökirjan myönsi Kamarikollegio Tukholmassa, autonomian aikana Suomen suurruhtinaskunnan senaatti Helsingissä

 

1.10 1850 tila on jaettu kahteen osaan Ylätaloon ja Alataloon Kummankin osuus on ½ taloa ja 0,0800 manttaalia.

 Ennen isoajakoa tila on ollut noin 176 hehtaaria.

(Laskettu vuoden 1899 tietojen perusteella, joissa ilmenee että neljäsosa Nikusten tilaa on silloin ollut n. 44 hehtaaria.)

 

Manttaaliluku ilmaisi tilan kokoa, mutta myös sen peltojen, niittyjen, metsien ja kalaveden tuottoa. Veroja maksettiin manttaaliluvun mukaan. manttaaliluvun määräsi kruunun voudit, kihlakunnan kirjurit ja maanmittarit

 

Alatalo

10¹(A) omistajaksi on merkitty Elias ym. Nikunen. muistutuksia osassa on merkitty että tila on halottu osiin 10⁵ ja 10⁶

 

Ylätalo

10² (B) Heikki Kristian ja Taavetti Eliaanpoika Nikunen. muistutuksia osassa merkintä että halottu osiin 10³ ja 10⁴.

 

Vuonna 1899 Ylätalossa suoritettiin jako jossa Joonas Heikinpoika saa Kalliola-nimisen tilan (10⁴) ja samalla aikamäärällä Kalliola lohkottiin vielä osiin 10⁷ ja 10⁸

 

13.12.1917 Alataloon tulee syytinkiläisenä Ylätalosta Joonas Heikinpoika Nikunen vaimonsa Regina Punkasen kanssa. Syytinkisopimus käsittää kauppakirjan jolla Joonas Heikinpoika myy omistamansa itsenäisen Kalliolan tilan Rno: 10⁴ Alatalon Kaapriel ja Elias Kaaprielinpojille,

(käsittäen em. tilat 10⁷ ja 10⁸).

 

13.8.1921 tila merkitään rekisteriin niin, että Kalliolan tilan 10⁷ omistaa Kaapriel Kaaprielinpoika  ja Takalan 10⁸ hänen veljensä Elias Kaaprielinpoika.

 

Vuonna 1918 jaetaan Alatalo kahteen osaan, erotettu tila saa nimen Lehtola. 

Jaon jälkeen Alataloon jää koko Nikusten alkuperäisestä tilasta 0.2500, josta viljeltyä maata on 8.12 ha Viljelykelpoista maata 14.3 ha ja metsää 2.8 ha. yhteensä 20,10 ha. Aiemmin mainittu Juonas Heikinpoika Nikunen joka tuli syytinkiin Alataloon  Reginansa kanssa, oli tehnyt syytinkisopimuksen, opimus käsitti yleensä kauppakirjan ja sen lisäksi vielä tarkkaan sovitun vuotuis-eläkkeen missä määriteltiin rahan  ja ruokatavaran määrä. Tämä alla oleva asiapaperi on löytynyt Alatalossa säilyneiden papereiden joukossa.

 

Elinkisopimus/Elinkisopimus

 

”--- tämän käräjäkunnan Kihlakunnanoikeuden  syyskuun 9 päivänä 1919 tuomiokirjan 124 & :ssä talolliselle Elias ja Kaapriel Nikuselle antaman Kiinnekirjan RN:lle 10² -merkitystä 0,5000 osasta Nikusen perintötalo N:ro 10 Lemin pitäjän Uiminniemen kylässä  halkomalla muodostettuun Kalliola nimiseen 0,2500 osalukuiseen ja 0,0400 manttaalin veroiseen itselliseen tilaan RNo: 10⁴, jonka tilan ne olivat ostaneet kauppakirjalla 13 päivänä joulukuuta 1917 eläkettä vastaan talolliselta Joonas Heikinpoika Nikuselta ja tämän vaimolta Regina Punkaselta”

2 hehtolitraa otria

6 hehtoa perunoita

5 hehtolitraa rukiita

20 litraa papuja tai herneitä

40 kgr sijanlihaa

40 kgr raavaanlihaa

30 kgr voita

2 vuorokaudessa ,

sekä yksituhatta markkaa rahaa.

täydellisen vaatetuksen, niin talven kun kesänkin aikana.

litraa maitoa Sekä suorittamaan erityisen asunnon lämpöineen ja valoineen kunnossa pidettäväksi.

Jommankumman vanhempien kuoltua pienenee elinkivelvollisuus puolella.

  

Katsaus menneisiin sukupolviin

 

Alatalon väkeä Tuomas Matinpojasta alkaen.

 

Tuomas Matinpoika  oli isäntä taulun mukaan Alatalossa isäntänä vuodesta  1773 vuoteen1800

Kirkon kuudenusmiehenä hän toimi vuosien 1781-1806 välisen ajan.

 

Tuomas Matinpojalle löytyy kaksi syntymäaikaa, veroluettelon mukaan hän on syntynyt 1758 ja kuudennusmies luettelon mukaan n.1756.

Hänen vaimonsa nimeä ei ole tiedossa.

Isä Tuomas ja vaimo ovat mahdollisesti molemmat kuolleet ennen vuotta 1818, koska henkikirjatiedot puuttuvat molempien osalta. Tuomaksen kuolemaan viittaa myös se, että kuudennusmiehen toimi, jota hän oli hoitanut ja joka oli yleensä elin- ikäinen, on siirtynyt hänen pojalleen Aatamille jo vuonna 1807.

 

Tuomaksen tiedossa olevat lapset:

Aatami s. 1777 (Alatalon seuraava isäntä)

Antti s. 1782

Kristiina s.n.1793 k.1849

Regina s.n.1798

Kaapriel s.1797 k.1871

Eeva s.n.1797

Aapeli s. 1807

Tuomaan lapsista Eevaa ja Kaaprielia voisi pitää kaksosina.

Eevan syntymäaika perustuu noin arvioon, joka on laskettu Lemin rippilasten ikä tiedoista.

Vuoden 1818-henkikirjatiedot ilmoittavat Evan syntyneen n. 1800, mutta hk. tiedot eivät ole vielä silloin olleet yhtenäisiä kirkonkirjojen kanssa sillä kirkonkirjat ja henkikirjatiedot tulivat yhtenäisiksi vasta 1850-luvun jälkeen.

 

Kaapriel Tuomaanpoika

Kaapriel kävi rippikoulua vuonna 1812, ripille päästessään hän oli noin 16-vuotias.

Lemiltä nuorimies muutti Säkkijärven Sirkjärvelle ja hänen ammatikseen oli ollut merkittynä seppä. Kaapriel avioitui siellä Eva Eliaantytär Hovin kanssa vuonna 1819, avioituessaan hän otti silloisen tavan mukaan sukunimekseen talon nimen Hovi.

Eva ja Kaapriel vihittiin vuonna 1819, Eva vaimon kuoltua vuonna 1835.

Kaapriel avioitui uudelleen Kristiina Antintytär Hovin kanssa.

Kaapriel kuoli Säkkijärven Sirkjärvellä vuonna 1871 ”vanhuuden heikkouteen” ollessaan

74 – vuotias.

 

Aapeli Tuomaanpoika

Uiminniemellä vuonna 1839 sepän oikeudet saanut Aapeli muutti Sippolaan ja avioitui siellä samana vuonna seppä Erik Carlssonin tyttären Beatan kanssa. Heille syntyi yksi tytär Cristina jonka kautta suku jatkui Sippolassa. Rippikoulunsa Aapeli kävi vuonna 1822.

 

Kristiina Tuomaanytär pääsi ripille 16-vuotiaana vuonna 1809. Naimisiin hän meni Urosen kanssa. Kristiina on kuollut perunkirjatietojen mukaan 7.2.1849 talollisen vaimona. ollessaan 56-vuotias

 

Regina kävi rippikoulua vuonna 1812 sisarensa Eevan kanssa.

Antin elämän vaiheista ei ole tietoa.

 

Aatami Tuomaanpoika Alatalon isäntä 1800-1842

Kuudennusmies vuosina 1807–1842

Aatamin noin syntymäaika 1777 on saatu kuudennusmies luettelosta ja henkikirjasta ja kuolinaika vuosi 1848 kuudennusmies luettelosta.

Aatamin vaimo Liisa Yrjöntytär, on syntynyt noin 1780, ja hän on kuollut kuudennusmies luettelon mukaan 30.11.1853 ja hänet mainitaan kuollessaan olleen syytinkileski

 

Alatalon asukkaat  vuoden 1818 henkikirjan mukaan

 

Isäntä Aatamin ja Liisan lapset:

Elias  s.1799   (tuleva Alatalon isäntä)

Pekka s. 9.6.1809  

Walpuri 16

Margareetta s. 26.2.1813

Aatami s. n 1819?

 

Alatalossa asui Aatamin perheen lisäksi hänen veljensä jotka kaikki ovat vielä silloin perheettömiä

Kaapriel ja Aapeli sekä naimattomat sisaret

Kristiina ,Eva ja Regina.

 

Henkikirjaan oli merkitty vielä toinen perhe, Matti Matinpoika vaimoineen ja lapsineen, Matti on henkikirjan mukaan 51 vuotta ja vaimo Maria Eliaantytär 49 vuotta, heillä on pojat Taavetti 21vuotta ja

Joonas 17 vuotta.

 

Alatalon suurperhe on käsittänyt vuonna 1818, 15 henkikirjoihin kirjattua henkilöä.

 

Alatalo vuonna 1835

 

Isäntä on edelleen kirkon kuudennusmies

Aatami Tuomaanpoika Nikunen, nyt 52vuotiaana.

Vaimo Liisa on 53 vuotta.

Talossa asuvat vielä isännän naimattomat sisaret Margareetta 23v.  ja Regina.12v. sekä veljet Pekka 25v, Aatami 16v,

 

Vanhin Aatamin pojista Elias 35v. on perustanut oman perheen.

Hän avioitui  Sofia Esaiantytär Kärmeniemen (2) kanssa.  Sofia on syntynyt Esa Kuukan tutkimuksen mukaan 1.5.1804. Hän kuoli kuumeeseen 18.1.1880.

Heille on henkikirjoissa merkitty pojat:

Aatami (6 v.),

Kaapriel s.1832,

 

Alatalo vuonna 1850

Elias Aataminpoika,  talon isäntä 1842-1860

 

Talon isäntä on edelleen henkikirjoissa Aatami Tuomaanpoika  60 v.

Isäntätaulun mukaan vanhin poika Elias on aloittanut isäntänä jo vuonna 1842.

 Aatami on kuollut  vuosien 1850-1853 välisenä aikana sillä vaimo Liisa Yrjöntytär   kuolee 11.12.1853 ja hänet mainitaan silloin olleen syytinkileski.

Eliakselle ja Sofialle  oli syntynyt  kolmas lapsi vuonna 1837 Kaaprielin ja  Aatamin lisäksi ja poika sai nimekseen  Mikko.

 

Pekka Aataminpoika,  Elias isännän veli 34v. on perustanut perheen,  vaimon nimeä ei ole  merkitty tähän henkikirjaan  mutta  myöhemmissä kirjoissa hänet mainitaan Leenaksi ja Iäksi hänelle on  kirjattu 36 vuotta Pariskunnalla on hk yksi tytär Liisa iältään 4v,

 

Aatami Aataminpoika isäntä Eliaksen  veli on perustanut myöskin perheen (28v)  vaimon nimeä ei ole mainittu mutta lapset  ovat henkikirjassa:

Antti  4v.

Joonas 2v,

Tuomas  2v.

 Maria?

 

Alatalo vuonna 1855

Isäntänä Elias Aataminpoika Nikunen on täyttänyt 56 vuotta. vanha, hänen vaimonsa Sofia Esaiantytär Kärmeniemi on hk. mukaan 51 vuotta.

Kaapriel Eliaanpoika 24 v (tuleva Alatalon isäntä)

Mikko Eliaanpoika 20v.

 

Isännän veli Petter Aataminpoika on täyttänyt 46 vuotta, vaimon ollessa 37 vuotias.

Ainoastaan Liisa heidän lapsistaan oli merkitty vuoden 1850-henkikirjaan, mutta nyt viisi vuotta myöhemmin löytyy vielä: 

Antti Pekanpoika 14vuotta

Heikki Petterinpoika 12 vuotta

Joonas Petterinpoika 10 vuotta

ja myöhemmin mainitaan vielä Maria

 

Alatalo vuonna 1860 

Elias Aataminpoika on silloin henki kirjojen mukaan 50 vuotta ja vaimo Sofia Esaiantytär 55 vuotta

Eliaan ja Sofian poika Mikko sairastui keuhkotautiin ja hän kuoli 9.2.1863 ollessaan vasta 26- vuotias.

 

Samoin kävi Pekka Aataminpojan lapsen

Antin, hän kuoli pari vuotta myöhemmin 9.2.1865 vasta 23- vuotiaana, myös keuhkotautiin.

 

Alatalo vuonna 1875

Talon isäntänä aikaisemmin ollut Elias oli kuollut vuonna 7.8.1860. 61-vuotiaana punatautiin. Hänen jälkeensä talon isännäksi tuli hänen vaimonsa Sofia.

Kylässä niin kuin koko pitäjässäkin riehui punatauti tappaen paljon asukkaita. Tauti oli helposti tarttuva ja yhdestä perheestä saattoi kuolla useita henkilöitä lähes samanaikaisesti.

 

Pekka Aataminpoika muutti Luumäelle muuttaneiden luettelon mukaan 11.1879 vaimonsa Leenan ja viiden lapsensa kanssa. Heillä oli muuton aikaan elossa kolme poikaa ja kaksi tyttöä: Heikki, Joonas,Taavetti, Liisa ja Maria.

 

Alatalo viittä vuotta myöhemmin 1880

 

Kaapriel Eliaanpoika talon isäntä 1879–1910

Kaapriel on syntynyt 13.7.1932 ja hän kuoli vuonna 1910.

 

Talon emäntä Sofia Esaiantytär Kärmeniemi kuoli 18.1.1880 Lemin Uiminniemellä. Kuolinsyyksi on merkitty kuume.

Hänen jälkeensä talon isännäksi tuli isäntätaulun mukaan Sofian ja Eliaan poika Kaapriel Eliaanpoika.

Kaaprielin ensimmäinen vaimo oli Anna Maria Punkanen, hän oli syntynyt vuonna 1848. Heillä oli lapset Kaapriel s. 1861, Eeva s. 1864 ja Elias s. 1856. Anna Maria Punkasen kuoltua Kaapriel nai Pekarin lesken Anna Maria Urhontytär Kintun ja heille syntyi 5.4.1883 lapsi joka sai nimen Mikko.

Mikko meni Kirvesmiehelle vävyksi ja hän muutti äitinsä kanssa Uimilta Ruomiin

Lapsista Eeva on vihitty Antti Gabrielinpoika Nisosen kanssa vuonna 1880 ja Elias muutti vaimoineen ja lapsineen Lehtolaan vuonna 1918 ja Kaapriel jäi Ristiinan ja poikiensa kanssa pitämään Alataloa.

 

Lähteet:

http://www.kolumbus.fi/jamikko/Lemi perukirjat.htm,.

Isojakolittera, Uiminniemen kylä, Nikunen kruunun perintötalo.

Sippolan rippikirjat 1835-1846 (Hiski).

Lemin seurakunnasta muuttaneet HMA.

Anu Talka, Mikko Europeus, Mirja Heininen, Minna Kähtävä -Marttinen. Lemin Historia Pitäjä ison kiven takana. Lemin kotiseutuyhdistys ry. Lemin kunta, 2009.

Etelä-Karjalan Historiankuvia kotiseutusarja osa 3. Etelä-Karjalan Maakuntaliitto ry., 1985.

Hovi, Arto. ”sukututkimus.”

http://digi.narc.fi. ”Lappeen Kihlakunnan Lemin pitäjän henkikirjat 1818-1880.”

http://fi.wikibedia.org/wiki/Hattujen_sota.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pultavan_taistelu#Taistelu.

http://kolumbus.fi/jamikko/Lemi/kuudennusmiehet (ja lautamiehet).

Jutikkala, Eino. Suomen talonpoika kautta aikojen. 1946.

Karttunen, Douglas. ”Sukututkimus.”

Lappeen kihlakunnan Lemin pitäjän henkikirjat. (1818-1822).

Lemin Srk Kuolleet. (1853-1907).

Mikkola, Jukka. Mikkola talonpoikasuku Lemiltä. 1992.

Nikunen, Kirsti Kipinoinen e., haastattelu, haastattelijana Marjatta Tuomisto. Häät (2005).

Nikunen, Niilo. Hautajaiset (2006).

Nikunen, Oiva, haastattelu, haastattelijana Marjatta Tuomisto. (2010).

Okko, Marjatta. Okon kruunutilalla 1800-luvulla. 1995.

ote Lemin kunnan maarekisteristä, Lemin pitäjä, Lappeen kihlakunta Viipurin lääni. Nro 10 Nikunen kruunun ja perintötila Uiminniemen kylä. Isojaon littera 2 nidos s.401

Putkonen, Väinö. Harju ja Virsi Lemin taustat ja tulevaisuus. 1980.

Sinkko, Taavetti. Kuvauksia Lemin oloista 200 vuoden aikana. 1933.

SSHY Lemin kirkonkirjat rippilapsia 1808-1847.

Sukututkimus askel askeleelta. Hämeenlinna: Suomen Sukututkimusseura, 2002.

Syrjö, Veli Matti. Lappeen Kihlakunnan Historia II, 1620-luvulta 1860-luvulle. Lappeen Kihlakunnan Historiatoimikunta Lappeenranta, 1985.

Särkkä, Heikki. Lemin, Savitaipaleen ja Suomenniemen veroluettelo v. 1796 .

 

kuvat: Erkki Suomalaisen albumista

Marjatta Tuomisto  2011 ©


Kun geenit on paikallaan, syntyy  hyviä urheilutuloksia…

Alla olevat tiedot on koottu pääosin muistitiedoista ja Nikusten Alatalon isännän  muistiinpanoista, hän on kirjannut Uimin- osaston parhaita tuloksia otsikolla ”Lemin Eskojen Uimin osaston yleisurheilu ennätykset”

 

Lemin Eskot

 Paikkakunnan varsinainen urheiluseura perustettiin 25.3.1915 Nuorisoseura Tapiolassa.

Aloitteen teki Lemin kirkonkylän Nuorisoseura.

Toimikuntaan valittiin samassa tilaisuudessa Aatu Pekari, Kalle Heikkinen, Elias Kaijansinkko, T. Nisonen, ja August Nikamaa.

  Hänen tehtäväkseen jäi asian valmisteleminen.

25.4.1915 pidetyssä kokouksessa hyväksyttiin toimikunnan laatima sääntöehdotus, sekä valittiin toimihenkilöt.

Puheenjohtajaksi valittiin opettaja Kalle Heikkinen sekä johtokuntaan Olof Tavast, Arvo Pekari, Toivo Sinkko, Väinö Värtö, Aatu Kuukka, Taavetti Nisonen, Aatu Nisonen, Aatu Pekari, Taavetti Huttunen, Otto Nikamaa, Selma ja Miina Huttunen.

Seuraavassa kokouksessa päätettiin muodostaa viisi piiriä, Kirkonkylä, Uimi, Huttula, Nisola ja Värtölä.

 Lähde: Karjalan Urheilu 50 v. SVUL:n Etelä-Karjalan (Viipurin) piiri vv. 1906–1956, Aaro Laine, Erkki Komulainen, Eino Reponen, Kirja -Mono Oy. Helsinki 1958.

 

 Alatalon isäntä toimi Lemin Eskojen Uiminniemen osaston johtokunnassa 1955–1970 välisen ajan, tästä ajasta hän toimi sihteerinä noin kolme vuotta.

15 vuoden ajan hän on toiminut myös toimitsijana eri urheilukilpailuissa vaikka hän olikin jo itse lopettanut ns. aktiivisen urheilu-uransa.

 Uiminniemellä toimi  50-luvulla myös vireä uintiseura, jonka yhtenä perustajana toimi Uimin kansakoulun opettaja Heinonen ,uimala sijaitsi Kivijärven rannalla Ojansuussa, sinne oli rakennettu mm. hyppytelineet.  Uintia harrastettiin muuallakin Lemillä ja toinen uimala sijaitsi Kuukanniemessä.
 

Perinteinen Tuohtjärven ympärijuoksu

 

Tuohtjärven ympärijuoksu oli pituudeltaan 7500m.

Ensimmäinen lenkki juostiin vuonna 1945 ja silloin reitti kulki pitkin vanhaa maantietä ja maali sijaitsi Uimin koululla.

Juoksuun osallistui koko Lemin Eskojen kaarti, Uimin osaston huolehtiessa juoksun järjestelyistä.

Niilo Nikusen paras aika Tuohtjärven kierrokselta oli 26,35 ja aika on toisiksi paras kaikista ”Uimilaisista” jotka juoksuun osallistuivat,

 


 Muita urheilu tuloksia

matka/laji

aika, min/sek

nimi

vuosi

100m

12,00

Pentti Muhli

1958

200m

25,5

Pentti Muhli

1958

400m

54,5

Pentti Muhli

1958

maastojuoksu 4000m

13,28.

Ismo Kärmeniemi

1981

26,34.

Unto Pesu

1978

pituushyppy

6,27 m

Armas Nikunen

1928

korkeushyppy

170 cm

Oiva Nikunen ja A. Kinttu

1956

kolmiloikka

12,57m

Erkki Nikunen

1959

seiväshyppy

3 m

Rauno Hakonen

1975

kuulantyöntö

12,50 m.

Antti Hietamies

1949

kiekonheitto

35,00 m

Antti Hietamies

1949

keihäänheitto

55,50 m

Lauri Pekari

1955

 

 

 

 

vauhdittomat hypyt

 

 

 

pituus

3,16 m

Seppo Suoknuutti

1966

korkeus

150 cm

Seppo Suoknuutti

1966

kolmiloikka

9,60 m

Seppo Suoknuutti

1966

 Edellä mainittujen tulosten lisäksi syytä mainita, että Markku Talka on juossut Lappeenrannan Urheilumiesten riveissä 100m 11,3 ja 400m 50,8 
Armas Antti Kaaprielinpoika Nikunen, Alatalon isäntä vuodesta 1931–1967

Armas osallistui Helsingin Eläintarhan kentällä pidettyihin Kalevan kisoihin 31.8–1.9. vuonna 1918.
Hän oli kuulunut silloin Viipurin piirin olympiavalmennus renkaaseen.
Valmennuspiiri kokoontui kerran vuodessa leirille harjoittelemaan, joten muu kunnon ylläpito ja harjoittelu oli urheilijan omalla vastuulla.
Miten sitten siihen aikaan valmentauduttiin, kun henkilökohtaisia valmentajia ei ollut?
Yksinkertaisesti kunto hankittiin tekemällä kovaa työtä,
Näin muisteli isäänsä hänen poikansa: ”Isän onni oli se, että hän pääsi Lemille Osuuskauppaan myyjääksi.
Ensin alkuun hän käveli matkan kirkolle ja juoksi sieltä takaisin, kun tämä matka tuntui hyvältä, niin hän päätti juosta matkan mennen tullen, näin päivittäistä ”lenkkiä” kertyi yhteensä noin. 16 km.
Tämän lisäksi Armas joutui tietysti osallistumaan kotona maatilalla iltaisin ja viikonloppuisin maatalon normaaleihin töihin.  Kunto kasvoi ja menestystä alkoi tulla ja isä alkoi ottaa osaa kilpailuihin”

Armas matkusti Kalevan kisoihin junalla, ensin oli tietysti Uimilta matkustettava Luumäen asemalle josta pääsi nousemaan junaan. Urheiluseura maksoi kyllä matkakustannukset kisoihin, mutta hotellikustannuksiin ei seuroilla ollut silloin varaa, ei edes makuupaikkoihin
Matkustavaisia oli paljon ja istumapaikkoja ei ollut, oli siis selvää ettei nuorimies nukkunut kilpailua edeltävinä yönä  silmällistäkään  sillä aika kului seisten ja seinään nojaten junan käytävällä.
Armaksen juoksusta odotettiin ehkä paljon, sillä päävalmentaja Mikkola oli huudahtanut juoksun jälkeen :
”Hämmästyttävää, nyt Nikunen ei ole kunnossa.”  
Silloin 5000 m juoksun voitti Sameli Tala ajalla 15.44,1 toinen Einar Stenman 15.49.2, kolmas Heikki Liimatainen 15.50,0. Neljänneksi sijoittui Paavo Nurmi ajalla 15.50. ja  viides oli ajalla 15.52, oli Lemin Eskojen Uiminniemen osaton juoksija Armas Nikunen.
Hieno saavutus kovassa kisassa!

Antwerpenin olympialaiset
Nurmi voitti Antwerpenin kisoissa v.1920. samaisen 5000m matkan, missä Armas oli hävinnyt hänelle Eläintarhan kentällä vain yhden sijan.
Tämä kertokoon Armaksen silloisesta kunnosta.
”Isä ei voinut osallistua Olympia kisoihin, sillä hän sairastui punatautiin juuri ennen Antwerpenin kisoja, se oli kova paikka. Sairastuminen oli suuri pettymys ja se oli varmasti yksi syy miksi hän lopetti lupaavan juoksijan uransa.
Hän oli taiteellinen boheemi.
Olisiko hän ollut niin pitkä jännitteinen ja päättäväinen, että olisi jaksanut kaikkien vastoinkäymistenkin jälkeen jaksaa valtakunnan huipulle, sitä voi vain arvailla.
Huipulle pääsyyn olisi tarvittu systemaattista vuosien harjoittelua, jos joku olisi tarjonnut alkoholia, näin ja näin, miten olisi käynyt, hän oli tällainen poikkeava ja hyvin seurallinen henkilö. Isä tarvitsi toisia ihmisiä eri tavalla kun Paavo Nurmi, Nurmi oli luonteeltaan erakko ”


http://fi.wikipedia.org/wiki/Kalevan_kisat_1918.

muistitieto ja muistiinpanot:  koonnut Marjatta Tuomisto

Marjatta Tuomisto 2011 ©