Yhteystietoni

 

Sukututkimusaarteitani...

 

Hyömäki hyväkylä...

 

Alvettula aina kiva...

ETUSIVU

ESITTELY

TEOKSET

SUKUTUTKIMUS

Ikaalinen

Hauho

Luopioinen

Pälkäne

Lemin Nikuset

KYLÄTUTKIMUS

Alvettula

Hyömäki

YHDISTYS JA SEURATOIMINTA

OMIA TEKSTEJÄ

julkaistuja ja ennen julkaisemattomia

WANHOJA PARANNUSTAPOJA,

USKOMUKSIA JA UNIA

RUOKAPERINNETTÄ

SANONTOJA JA SUTKAUTUKSIA

KUVAGALLERIA

Pöytälaatikon pohjalta

Elämän ehtoopuolta

 

Hyvästit

 

Ystävät, näittekö?

Hymyillen hän jätti meille hyvästit.

Viimeisen kerran väsynyt käsi nousi tervehdykseen.

Kevyin askelin vailla kiirettä hän kulki alas rantaan ja nousi veneeseen.

 

Vielä kerran hän katsoi kohti tuttua kotirantaa.

Katse kiersi tutuissa taloissa ja pihapoluissa.

Rannan kaislat huojuivat tuulessa ja puut soittivat tuulikellojaan.

 

Veneen lipuessa kohti ulappaa, lumpeet kumarsivat veneen yli. Ulpukat itkivät hiljaa yhteen kiertyneenä hakien turvaa toisistaan.

Tyynesti hymyillen hän sanoi:

-     Älkää itkekö ystävät, jätin teille muistoni,

se on kalleinta mitä minulla oli teille antaa.

 

Viimeiset sanat hänen huulillaan muuttuivat tuulen henkäykseksi puiden latvoihin.

Silmien palo sytytti kaksi uutta tähteä taivaanrantaan.

Hersyvä nauru kuului linnun lauluna kesäisessä metsässä.

Nämä kaikki hän meille lähtiessään antoi.

 

Hiljaa ja ääneti vene lipui kauemmas elämästä loitoten käsiemme ulottumattomiin.

Eno on poissa.

 

mt 2008 ©

 

 

Hän ei ollut yksin.

 

Isä otti hänet vahvoille käsivarsilleen näyttäen auringon, kuun ja tähtisumun.

Hellästi tuudittaen äiti sulki hänet sylinsä lämpimään.

Lempeä tuuli laskeutui maahan ja suuteli hänen poskiaan

tuoden ystävien viimeiset terveiset.

Kaikki oli valmista, vielä viimeinen katse rakkaaseen pihapiiriin ja pihan polkuihin…

Esko on poissa.

 

Marjatta Tuomisto

Tammikuussa 2009

 

 

Kielo ja Orvokki

 

Muistan lapsuuden ystävääni Liisaa.

 

”Olimme lapsena kukkia, sinä valkoinen Kielo ja minä sininen Orvokki."

Kielo kukkii vain lyhyen huumaavan hetken kuihtuakseen pois, niin sinäkin.

 

Jokainen kevät poimiessani metsästä kielokimpun painan sen kasvoilleni,

suljen silmäni ja palaan muistoissani yhteiseen lapsuuteemme.

 

mt ©

 

 

Suru

 

Surun astuessa kynnyksen yli ikävä muutti luokseni asumaan.

Kyyneleet muuttuivat poskillani muistojen helminauhoiksi

itkuni  huutaessa maailmalle ikävääni mykin huulin.

 

mt©

 

 

Ylioppilaalle  

 

Mitä Sinulle antaisin?

Antaisin sateenkaaren, se värittäköön elämäsi matkan rakkauden värein..

Antaisin taivaalta tähden toteuttamaan hartaimmat ja hurjimmatkin toiveesi.

Antaisi auringon valaisemaan tietäsi ja kuun kulkemaan rinnallasi.

Nämä kaikki sinulle annan.

 

mt 2009 ©

 

 

Jäähyväiset

 

Kuolema kulki varjona puutarhassa.

Siellä hän oli käyskennellyt jo vuosia, kuin odottaen oikeaa hetkeä.

Tänään, kuun loisteessa hän palasi ja astui peremmälle.

Istuen sängynlaidalle viereeni hän katsoi syvälle silmiini kysyen, joko?…

Ääni jonka kuulin oli kuin lempeää samettia,

syvä rauha loisti hänen silmistään antaen lohtua.

Kuoleman viitta oli kudottu toiveista ja unelmista,

sen helma oli kirjailtu huumaavasti tuoksuvilla kukilla,

Tiesin miksi hän oli tullut…

Nostin elämästä väsyneen käden hänen käteensä.

Tunsin vain hennon tuulahduksen ja huoneeseen astui hiljaisuus.

 

Marjatta Tuomisto  1998©

 

 

Yksin

 

Tänään, juuri tänään surun harso on kietoutunut tiukasti ympärilleni tukehduttaen kaikki aistini.

Tuskaltani en jaksa hengittää, en uskalla avata silmiäni näkemään pimeydessä ympärilleni.

Harso on kevyt, mutta samalla niin raskas, etten jaksa sitä siirtää.

Sen langat on kehrätty loppumattomasta ikävästä, valtoimenaan valuvista kyynelistä ja siitä tiedosta että menetän rakkaani.

Tänään juuri tänään  pyydän itseltäni:

Anna minulle ymmärrystä ja voimia katsoa huomiseen…

Anna minun herätä aamulla huomatakseni että taakkani on tänään kevyempi …

Anna minun nähdä suruni leijuvan kauemmaksi minusta.

Anna minun huomata että olen jälleen vahva ja ehjä.

 

Marjatta Tuomisto 1998 ©

 

 

Pirun kyydissä.

 

Aamukahvilla:

Ryntäs ovesta piru ja kappas mut selkään,

sanoi: Nyt mennään vauhdilla mut älä suotta pelkää.

Sain tehtäväks tuoda manalaan yhden naisen,

rohkeen ja upean kaunokaisen.

 

Perillä manalassa:

Kun päästiin perille, sain päälleni punaisen paidan,

veti piru siihen maalilla valkean raidan,

merkis siitä, ett en asu täällä,

ja paita suojais mua myös huonolla säällä

 

Päässäni tunsin vanhat arvet,

en tiennyt et olin saanut pienet sarvet.

Tukka oli punainen kun puolukan kylki,

ja hampaiden välistä mult sihisi sylki.

 

Paloi pirtin piisissä helvetin valkee,

johon hiiliä lisäsi enkeli ankee.

Puuttu siivestä sulkia ja jalka oli poikki

mut riemuiten hän yhdellä jalalla loikki

Hän hymyillen kertoili tarinan mulle

mä haluan jakaa sen nyt myös sulle:

 

”Lensi tuulessa lappunen Pietarin porttiin,

pelkäsin, et se liitäisi horisonttiin.

Nappasin lapun, se olikin kutsu,

sen lentoon ol laittanut alakerran hutsu.

Mä heti päätin et lentoon liidän,

ja tuulen lailla alas manalaan kiidän.

Heti lähdössä enkelisiipeni ratkes,

putosin alas ja jalkani katkes,

Sanon heti sulle, en ole vankina manan mailla,

täällä vaan on niin hyvä, en oo mitään vailla”

 

Jatkoin jalkaisin matkaani ”Pirujen Bubiin,”

siellä sahtikin kaadettiin litran mukiin.

Istu ukkoo ja akkaa pöytien päissä,

sen sanon teille, ei jutut olleet kellään jäissä.

 

Vieressä klubilla Manan, soi hevi ja rokki,

ovimiehenä nojaili pieni pirunkloppi.

Ei tarvinnut täällä pelätä pamppua

ja sisällä sai polttaa vaikka hamppua

 

Viimeiksi poikkesin karaoke baariin,

siellä sai nähdä mummoo ja vaarii,

kukaan siel ei tarvinnu rollaa tai keppiä

yks tuttukin veti  hurjaa steppiä

 

Ny tuumin :  

Piruista maassani kulkee huhuja  vääriä.

Ei  onneksi  tääll alhaalla tiedetty mitä määriä!

Täällä ei riidellä ja kaikilla on hupia,

eikä mihinkään tarvitse tarvitse kysellä lupia…

 

Marjatta Tuomisto 2012©

 

 

Muorin valitus

 

Ei nouse käsi ja sattuu selkään, mitä huaminen tuo sitä mä  oikeesti  pelkään.

Polvi on suoara ja hannaa lonkka, oli aikaa sitten jätettävä polkka.

Ennen kulki  jenkat, humpat  ja viineri valssit , nyt  ennää  onnistuu  vaan tuoli tanssit.

Ruaka maittaa ja kilot karttuu, vyötärön renkaaseen senttejä tarttuu.

Hyvällä kaakulla mahani täytän, vaikka jo paksulta possulta näytän.

Kiikusta siirryn telkkarin etteen, siihen mä sovin kun kala vetteen.,

”Salkkarin” aikaan olo on kun hylkeen ja ehtoolla kellahran äijäni kylkeen.

 Silmille verän mä  paksun viltin, olo on raukee kun vauvan kiltin.

 

Unessa nään, ett taas oon  nuori, ei muistu mieleen vanha muori .

Laihduin ja painan vain hehdon verran, tunnen olevani niin kuin joskus kerran.

Uuma on kun missin reisi ja tissit pystyt kun koiran heisi.

Iho on siliä kun vauvan poski, unessa ukkokin lannetta koski.

Musiikki soi ja tansseissa leijun, ukkoni uljaan sylissä keinun….

 

Aamulla sänkystä  ärreenä heräsin, hikiset lakanat koneeseen keräsin.

Peilistä kattoi vanha tuttu, päällä vanha risanen nuttu.

Ny päätin, jos en nuarru tai ruppee liikkuun, voi siirtyä suoraan kaulakiikkuun.

Mutta läski on lujassa kun  juolan juuri,  on  vihroin alotettava kunnon kuuri.

Lenkille lähren, paan sauvat suihkiin, niin  lujaa en ole kävellyt  mies muistiin.

Lautasen vaihdan pieneen tassiin ja lupaan! Kaupasta pullat eri siirry kassiin.

 

Marjatta Tuomisto 2012©

 

 

Eräänä  syyskuun iltana palatessani Muistitreeni koulutuksesta, alkoi muistiin ja muistamiseen liittyviä ajatuksia putkahdella mieleeni ja kokosin ne pieneksi riimiksi. 

 

Ans kun mä räknään...

 

Mua käveli vastaan joku hieno nainen ja sano päivää,

sen nimestä mulla ei ollu tieron häivää.

Ääni on tuttu ja olemus kyllä,

joskus oon nähnyt ton palttoon jonkun yllä.

Mutta missä me nähtiin…sitä en millään muista,

vaikka kuinka pinnistän, niin järki ei vaan luista.

 

Ny muistan!

Me likkoina riiattiin poikaa sammaa,

Siitä toi ämmä visssiin vieläkin mua mannaa.

Ei hitsi!…

Ny muistin taaskin väärin, menin sekaisin jo siinä määrin,

ett tää muijahan on se, jonka kanssa mä assuin ruottinmaalla,

 ja viimeks me nähtiin täällä hautuumaalla.

 

Jonkun kiven viereen se laski kukkia,

seisoi siinä ja nosteli sukkia.

Porunkin päästi ja niisti nennää,

en viittiny kauempaa kattella  ennää.

 

Menin jälkeenpäin kattoon kuka  haurassa makas.

Kyllä nimi oli tuttu, mutta taas muisti krakas,

On mullakin ollu monta kallee ja erkkiä,

mutta kiven nimi ei lähettänyt  mieleeni mittään merkkiä.

 

Joku  käski mun  ärsyttää muistia eres sen verran,

että se alkas pelata etes yhden kerran.

Otin osottet  essiin ja alon nimiä selata ja samalla koitin  asioita kelata,

 Oli kirjakin outo… ja täynnä vieraita nimiä…

 sekin tuli, mieleen oonko koskaan ollu  etes jonkun miniä.

 

 Marjatta Tuomisto © 2012